Blogitauko

Olen lähdössä isosiskoni ja siskonlasten kanssa kahdeksi viikoksi Thaimaahan, joten nyt seuraa mahdollinen blogitauko. Hotellissa pitäisi olla kyllä langaton, mutta saapa nähdä toimiiko se ja ehtiikö rannalla makoilun lomassa blogailla. Kuulemisiin siis viimeistään maaliskuun toisella viikolla!

Poroja ja pullia

(Kirjoitin eka tuohon otsikoksi vahingossa "poroja ja pulloa", mikä olisi epäilemättä ollut huomattavasti mielenkiintoisempi viikonloppu...)

Meillä oli vakaa aikomus mennä viime lauantaina Oulun Edeniin uimaan. Sitä oli suunniteltu jo jonkin aikaa, ja suunnilleen koko viikon mä haaveilin saunasta ja lämpimässä vedessä polskuttelusta ja lillumisesta. Kaiken lisäksi Edenissä oli vielä tarjous, että uimaan pääsee S-etukortilla vitosella, kun normaali opiskelijahintakin on 8 euroa. Niinpä me lauantaiaamuna pakattiin uimakamppeet kassiin ja marssittiin pakkasessa bussipysäkille. Oltiin ehditty seistä siinä viitisen minuuttia, kun ohikulkeva autoilija ystävällisesti pysäytti ja kertoi, että odotetaan turhaan, bussit on lakossa. Eipä siinä sitten mitään, käveltiin takaisin kotiin pohdiskellen pitäisikö vihdoin tilata se Kaleva, kun esimerkiksi Hesarin nettisivuilla ei tästä paikallisesta lakosta ollut mitään mainintaa.

Koska mulla nyt kuitenkin oli sellanen "kyllä meidän nyt kuitenkin pitää jonnekin mennä"-energia päällä, päätettiin kävellä keskustaan katsomaan Poroferia-markkinoita (joku on tosi loogisesti keksinyt yhdistää tapahtumaan porot ja flamencon Oulussa, jossa normaalisti ei ole kumpiakaan), eli ei kun lisää vaatetta vaan päälle ja reippaasti ulkoilemaan. Mua kiinnosti tapahtumassa eniten porot. Minä ja kaikki pikkulapset seisottiinkin sitten torilla nenä aidassa kiinni niitä tuijottaen. Yksi jussipaitaan puettu mäyräkoira oli selvästi sisäistänyt pohjalaasen identiteettinsä ja yritti räyhätä useammallekin porolle. Porot ei olleet moksiskaan. Lisäksi paikalla oli saamelaisaiheisia myyntikojuja ja näinpä muutaman perinteisen saamelaisasunkin. Pakkasta oli tuollaiset -13 astetta ja viimaa varsinkin rannassa sijatsevalla torilla sen verran, että noin 70% markkinavieraista tuntui olevan lämmittelemässä viereisessä kauppahallissa. Minä ja Tapani katseltiin kauppahallin valikoimaa, ja tultiin siihen tulokseen että suoritetaan sitten siellä aina viikonloppuostokset kun ollaan rikas lääkäri-ekonomi -pariskunta.

Poroja!

Sunnuntaina lakko oli ohi, mutta me ei kuitenkaan uusittu suunnitelmaa mennä uimaan, koska jostain syystä se ei enää houkutellut samalla tavalla. Sen sijaan siivottiin, leivottiin laskiaispullia ja syötiin niitä vatsamme täyteen (hillon ja kermavaahdon kanssa tietysti, ei mantelimassa ole mikään laskiaispullatäyte!)
.

Meidän pikkupullista tulee aina valtavia, kun ei koskaan muista että ne kohoaa niin hirveästi.

Tämä lasketaan yhdeksi pullaksi, ainakin Tapanin mielestä.

Citybussissa ompi tunnelmaa

Monet oululaiset huokaisivat helpotuksesta muutama viikko sitten, kun Oulun Tekninen keskus esitti, että kolme vuotta kestäneestä citybussikokeilusta tehtäisiin pysyvä osa Oulun paikallisliikennettä. Citybussit aloittivat liikennöintinsä autottomana päivänä 24.9.2007, ja ovat olleet ainakin mulle ja Tapanille siitä asti vakituinen liikkumiskeino, kun on asiaa keskustaan. Meillä on nimittäin asiat niin hyvin, että citybussilinja A:n päätepysäkki on tuossa ihan vieressä.

Mitä citybussit sitten on? Kyseessä on kolme minibussilinjaa (A, B ja C), jotka liikennöivät 15 minuutin ajomatkan säteellä keskustasta kahdesti tunnissa. Ideana on ollut tarjota "metromaista" (lyhyet pysäkkivälit) julkista liikennettä myös niille asuinalueille, joilla Oulun muu bussiliikenne on aika heikkoa, ja joista keskustaan on kuitenkin sen verran lyhyt matka, että bussien 2,90 euron hintainen kertalippu tuntuu kohtuuttomalta. Citybussimatka maksaakin vain 1,5e.

Citybussien reittikartta

Ainakin täällä Värtössä citybussit toimivat erinomaisesti. Kävelymatkaa keskustaan tulee pari kilometriä, joten monesti tulee vaikka käveltyä toiseen suuntaan ja tultua sitten esimerkiksi ostosten kanssa citybussilla takas. Bussit lähtevät puolelta ja tasalta, ja ovat ydinkeskustan päätepysäkillä vajaat 15 min myöhemmin. Värttö on kasvava asuinalue (tuohon rantaan rakennetaan hienoa Värttö Riverside -aluetta), ja suuri osa asukkaista on tällä hetkellä autottomia opiskelijoita ja eläkeläisiä. A-linjan citybussit ovat usein täynnä ja linja onkin citybusseista kannattavin.

Citybussien ainoa huono puoli on, että ne kulkevat vain kauppojen aukioloaikoihin, eli viimeinen lähtee keskustasta klo.21.15 arkisin ja jo kuuden jälkeen viikonloppuisin. Onneksi matka on tarpeeksi lyhyt kävellä, eikä taksillakaan mene kuin vähän päälle kymppi. Lähiaikoina valituksen aiheeksi on noussut myös jokin aika sitten vaihtuneet lippusäännöt. Ennen citybussilla ehti nimittäin hyvin käydä hoitamassa kaupungilla jonkin nopean asian tunnin vaihtoajan puitteissa, ja palata sitten takaisin samalla lipulla. Nykyään tämä ei enää onnistu, vaan paluumatkalle pitää ostaa oma lippu. Minusta ihan ok, mutta Tapani on vähän harmissaan rahanmenosta. No, minun piti työmatkojen takia joka tapauksessa ostaa bussikortti puoleksi vuodeksi, sillä saa matkustaa myös citybusseilla niin paljon kuin sielu sietää.

Mikä minusta on tehnyt citybussifanin ei kuitenkaan ole pelkästään parantuneet yhteysmahdollisuudet keskustaan, vaan citybussien tunnelma. Kuulemma citybussikuskeja valittaessa kiinnitettiin erityistä huomiota palvelualttiuteen, jotta turistien olisi helppo käyttää linjoja. No, paljonkaan turisteja en ole kyllä busseissa nähnyt, mutta suurin osa kuskeista on aivan huippuja! Erityisesti muutamat ilahduttavat aina matkustajia puheliaisuudellaan. Koska citybussi on pieni ja matkustajat istuvat bussin seinustoilla ikäänkuin ringissä, tulee citybussimatkasta aina jollain lailla yhteisöllinen kokemus. Matkan aikana joku usein jututtaa kuskia, ja muutkin matkustajat saattavat liittyä keskusteluun mukaan. Bussiin noustessa kaikki tervehtivät kuskia ja bussista noustessakin 90% huikkaa kiitosheit. Lyhyesti sanottuna, savolaiselle tulee citybusseissa melkein kotoisa olo!

Bussien tunnelmasta esimerkiksi näyte minun ja Tapanin citybussireittiä koskevasta keskustelusta jokin aika sitten:
Sirje: Ei siinä vankilan kohdalla kyllä yleensä jää kukaan.
Tapani: Niin, paitsi Veikko!
Sirje: Hä? Veikko? Kuka ihmeen Veikko?
Tapani: No se yks juoppo, se jää aina siinä!
Sirje: Mistä ihmeestä sä tiedät, että sen nimi on Veikko?
Tapani: Se selitti sitä Veikon nimipäivänä kovaan ääneen kuskille ja kaikille.

Eli Tapani, joka nyt muutenkin tuppaa olemaan juoppomagneetti, tuntee jo citybussireitti A:n vakiojuopot nimeltä. Tulee ihan mieleen se kerta, kun Savonlinna-Kuopio -linjalla kuuntelin, miten etupenkin juoppo selitti kuskille, että pullo viinaa korjasi kaikki rytmihäiriöongelmat. Citybusseissa kuskille juttelevat myös selvät. Voisi sanoa että tunnelma citybusseissa on nykyään savolaisempi kuin savolaisissa busseissa!

Lopuksi vielä kaksi linkkiä Kalevan artikkeleihin aiheesta. Todistavat, että citybussien tunnelmasta tykkäävät muutkin. Kommenttiosastolta tosin huomaa taas suomalaisten kateuden: jos omalla asuinalueella ei vastaavaa toimintaa ole, ei saisi olla muillakaan.
Citybussin matkustajat tyytyväisiä
Citybussin C-linja halutaan Limingantullin Prisman pääovelle

Synttäribileet Helsingissä

Tammikuun viimeisenä viikonloppuna matkasimme junalla Helsinkiin oikein kunnon synttäribileisiin, ei tosin tällä kertaa omiimme, vaan kummipoikien 1-vuotissynttäreille. Jo menomatka oli mielenkiintoinen, kun ei oltu tyhminä tajuttu varata junalippuja ajoissa. Perjantai-iltapäivän pendolino Helsinkiin oli tietysti aivan täynnä, ja jouduimme ostamaan ykkösluokan liput! Hintaa tuli reiluhkosti, mutta sitä vastaan saatiinkin sitten nauttia VR:n uusimmasta palvelusta, maksuttomasta langattomasta verkosta ykkösluokassa! Hidashan se toki oli, mutta kyllä junamatka sujui rattoisasti facebookatessa ja surffatessa!

Koska mun ja Lotan luona oli meneillään putkien päällystysremontti, joka valmistui vasta lauantaina, olimme ensimmäisen yön Tapanin veljen perheen luona. Saatiinpa viettää aamupäivä 1,5 -vuotiaan Veeran kanssa, joka ylpeänä kantoi meille näytille koko kestovaippavalikoimansa, vaikka muuten suhtautuikin meihin vähän arastellen.

Iltapäivä vietettiin juhlissa karjalanpiirakoita, kakkua ja muita herkkuja nauttien. Tässä vähän juhlatunnelmaa:

Emppu ihastui lahjaansa, vaiko sittenkin...

... lahjanaruun! Nam!

Kassuakin lahjanaru kiinnosti.

Hmm, onhan tuossa lahjakin...

Mutta naru on silti kivempi!

Kyllä, näette oikein, kakussa on keskellä kämmenenjälki. Tapani-kummi oli hiukan liian hidas ja aliarvioi Empun reaktionopeuden ja käden pituuden kynttilänpuhalluskuvia otettaessa!

Kakku oli hyvää puuttuvasta kuorrutteesta huolimatta, ja Tapani söi kiltisti tuon Empun tuhoaman palan. Kassu osasi jo vähän kävellä, jopa menoa haittaavat juhlakengät jalassa, Emppu ei ihan vielä. Tästä on seurauksena, että Emppu on nyt Kassua painavampi, mikä on koko suvun ihmetyksen aihe, koska Emppu on ollut syntymästä lähtien se huomattavasti pienempi! Niin, ja jos nyt mietitte kuvia katsoessa, että ovatko pojat identtisiä, niin eivät ole. Mutta ei hätää, ei noita erota moni sukulainenkaan, varsinkaan samanlaisissa vaatteissa!

Lauantaina siirryimme sitten meille Markkinatielle, jossa vietimme illan vuokraleffaa katsoen. Valitettavasti Neljä joulua yhdessä päivässä oli ihan kauhean huono. Olin pettynyt, koska olin ajatellut, ettei se voi olla niiiiiiiiin huono, kun siinä on Reese Witherspoonkin. Olin väärässä. Mä olen aina tykännyt Reese Witherspoonista, kun se on niin herttainen ja oli Walk the Linessa niin hyvä, mutta nyt kyllä petyin!

Sunnuntaina palailtiin heti aamujunalla Ouluun, tällä kertaa tavalliseen tapaan toisessa luokassa. Oli kiva viettää välillä tollanen sukujuhlaviikonloppu, tuli tavattua melkein kaikkia veljen- ja siskonlapsia. Erityisesti nuo pienimmät kasvaa niin nopeasti, että niiden kanssa viettäisi mielellään aikaa useamminkin!

Tuiran puolelta kaupunkiin

"Tuiran puolelta kaupunkiin
kolmea siltaa kuljettiin.
Isä kulki edellä
naama pestynä vedellä,
äiti kulki perässä
tukka niskassa kerässä,
lapset kulkivat sivussa
hampaat kovassa kivussa."

Opin tämän lorun lapsena, kun äiti lainasi kirjastosta suomalaisia lastenlorukirjoja opettaakseen minulle virolaisten lorujen ("Tii-tii-tihane", "Muki on koerake" jne) lisäksi myös suomalaista kansaperinnettä. Loru jäi mieleen, mutta varsinaisen ahaa-elämyksen koin ollessani ensimmäistä kertaa Oulussa Tapanin luona kylässä. Tapani asui tuolloin solussa Toppilassa, joka on suunnilleen Oulun Jakomäki ja sijaitsee Tuiran kaupunginosan vieressä. Totta tosiaan, Tuiran puolelta kaupunkiin tullessa on tosiaan kolme, tai laskutavasta riippuen neljäkin siltaa! Naiset ja herrat, saanko esitellä: Merikosken sillat!


1. Alakanavan silta
2. Tuiranväylän silta
3. Ämmänväylän silta
4. Pokkisen silta

Näistä minä pitäisin varsinaisina siltoina kolmea ensimmäistä, koska Pokkisen silta on jokseenkin huomaamaton ja ylittää vain tosi kapean vesialueen (itseasiassa en ollut tajunnut sitä voitavan edes laskea yhdeksi Merikosken silloista, ennenkuin luin wikipediasta). Toisaalta Alakanavan silta taas on silloista uusin, joten lorussa saatetaan hyvinkin tarkoittaa juuri noita kolmea viimeistä. Nykyään ylitän Merikosken sillat bussilla työpäivisin, aamuisin Tuiran suuntaan ja takaisintullessa Tuiran puolelta kaupunkiin.

Mitä meidän kuulumisiin tulee, niin tänään olemme toipilaina molemmat. Tapani valitteli jo muutaman päivän huonoa oloa, ja eilen töissä se sitten iski minuunkin ihan muutamassa tunnissa. Lähdin töistä aiemmin, ja keskustasta tulinkin jo kotiin taksilla. Tapanin löysin sängynpohjalta, ja tunnin päästä oltiin vuorotellen oksentamassa. Tänään olo on onneksi huomattavasti parempi, vaikka edelleen heikohko. Päätettiin Tapanin saaneen taudin viime viikonlopun synttärireissulla, jossa tuli oltua useamman päiväkoti- ja kouluikäisen lapsen seurassa. Vaikka kakaroilla ei tautia olisi ollutkaan, ei minun ja Tapanin vastustuskyky päiväkotitauteja vastaan taida olla enää parhaimmillaan, varsinkin kun Tapani otti vielä kissa-allergian aiheuttamaan hengenahdistukseen vastustuskykyä lievästi heikentävää kortisonia.

Oululaisten naisten kansallistauti

Oululaisten naisten kansallistauti on pyöräilystä johtuvat paksut reidet ja pohkeet. Näin minulle kertoi töissä ikäiseni oululaistyttö. Enkä ollenkaan ihmettele, oululaiset nimittäin pyöräilevät aina ja kaikkialle. Enkä nyt tarkoita mitään "käyn nopeasti kaupassa" -tyyppistä pyöräilyä, jota minä aion harrastaa myöhemmin keväällä, kun tiet sulavat ja saan pyöräni tänne. Oululaiset pyöräilevät ihan oikeasti AINA ja KAIKKIALLE, säästä riippumatta.

Juttelin yksi päivä töissä tuon samaisen tytön kanssa. Kävi ilmi, että hän asuu Välkkylässä, joka on opiskelija-asuntoalue n.kilometrin verran täältä Värtöstä. Olin innoissani, kun löysin jonkun, joka asuu kanssani samalla puolella kaupunkia, ja kyselin hänen työmatkoilla käyttämistään bussireiteistä. "Mä pyöräilen aika usein", vastasi tyttö, joka oli pyöräillyt töihin myös kyseisenä aamuna. "Ai jaa?", minä hämmästyin, "Eikö sieltä ole aika pitkä matka?". "Eei, kun voi kato oikaista tosta metsän läpi", hän vastasi iloisesti. Aloin kuumeisesti hahmotella Oulun karttaa mielessäni mietiskellen, josko tälläinen oikotie voisi auttaa minuakin, mutta sitten: "Siitä ei tule kuin jotain kuutisen kilometriä!" Sinä päivänä oli kaksikymmentä astetta pakkasta.

Myös tänään, kun minä tarvoin läpi 10-15 cm:n auraamattoman lumihangen ja tuulen luomien lumidyynien parisataa metriä bussipysäkille, useat työkavereistani tulivat töihin pyörällä. Oli kuulemma hieman vaikeaa ajaa välillä.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin. Kyllä minäkin voin tehdä kuuden kilometrin pyörälenkkejä, ja ne voivat olla kivojakin - nimittäin kesällä. Mutta että kahdesti päivässä talvella Oulun muutenkin tuulisessa säässä, läpi tulipalopakkasten ja lumituiskujen. Ei kiitos!

Oululaiset suhtautuvat muutenkin pelottavan tervehenkisesti talviliikuntaan. Firman talvi-iltapäiväohjelmaa pohdittaessa esitettiin ajatus hiihtämisestä. Minä vähän epäilin, kun työntekijäporukkamme koostuu suurilta osin 25-35-vuotiaista nörttimiehistä. Mutta mitä vielä, kaikki rakastavat täällä hiihtoa! Eteläsuomalaisista monet eivät edes osaa hiihtää, kun sitä ei ole koulussa opetettu, ja ainakin meilläpäin Etelä-Savossa suurin osa inhoaa hiihtoa vähintään kolmekymppiseksi juuri siksi, että sitä oli koulussa pakko tehdä. Miten näillä oululaisilla voi olla hiihtoon niin tuttavallinen asenne, että esimerkiksi vapaaehtoinen kuuden kilometrin hiihto paikkaan, josta sitten voisi tehdä lisää hiihtolenkkejä saa ihmisten silmät sädehtimään? "Meillä on tässä lähellä tosi hyvät ladut, ja jotkut hiihtääkin töihin. Pitäisi varmaan itsekin kokeilla!"