Turku tunnetaan Suomessa joulurauhan julistuksesta ja Rovaniemi joulupukista. Näin joulun alla myös Oulu haluaa profiloitua yhdeksi Suomen joulukaupungeista, nimittäin Tiernapoikien avulla. On nettisivua (http://www.tiernakaupunki.fi/), Mänkin tähden muotoisia jouluvaloja, tiernapoikakilpailuja ja ties mitä muuta. Mutta eivätpä oululaiset väärässä ole, täällä nimittäin tiernapoikaperinne säilyi silloinkin, kun se muualta Suomesta miltei katosi. Tästä syystä perinteinen tiernapoikien tekstikin on vanhahtavaa Oulun murretta! Siitä siis ne kaikki styrängit, polovilleen lankeamiset jne. Perjantai-iltana satuimme paikalle, kun kävelykatu Rotuaarin joulunavauksessa luettiin Tierna-ajan alkamisjulistus, ja ensimmäinen esityskin nähtiin tänään Citymarketin kanta-asiakastapahtumassa (saimme kutsun markettiin tuntia ennen alkamisaikaa, tarjolla oli kilpailuja, ohjelmaa ja pieni kassillinen ilmaista tavaraa). En ole aiemmin juurikaan ehtinyt Ouluun joulun alla, ja tänäkin vuonna aika jää lyhyeksi muuton takia. Ehdinpä siis onneksi nähdä edes nuo yhdet tiernapojat - tai oikeammin -tytöt.
Olen aina tykännyt tiernapojista ja esityksen vanhahtavasta kielestä. Minua kiehtoo erityisesti se, että ikivanhan jouluevankeliumitarinan keskellä esittäjät alkavat yhtäkkiä laulaa ylistystä keisari Aleksanterille, Suomen suuriruhtinaalle. Siinä sitä on historian kerrostumia kerrakseen! Ja miettikääpä muuten esityksen juonta: Herodes käy alussa valtataistelun toisen maan kuninkaan kanssa, päättää sitten lähteä itse sotimaan kolmea Itämaan tietäjää vastaan ja kehottaa sotamiestään tappamaan ja heittämään virtaan kaikki alle 2-vuotiaat poikalapset. Sotamies vetoaa siihen että tottelee vain keisaria, poistuu ja palaa hetken kuluttua verisen miekan kanssa kertomaan suorittaneensa tehtävän. Hän saa tästä vielä lopuksi palkinnon. Että siinä teille herttainen joulutarina nostamaan Oulun imagoa!
Lisää tietoa Tiernapojista löytyy tietysti wikipediasta. Esityksen teksti löytyy täältä.
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
perjantai 12. marraskuuta 2010
Silmien laserleikkaus
Koska silmien laserleikkaus varmasti kiinnostaa ihmisiä, ajattelin kirjoittaa kuvauksen omastani. Itse ainakin olisin ennen leikkaukseen menoa lukenut mielellään enemmänkin kuvauksia leikkauksista, jotta tietää, mitä tuleman pitää.
Leikkausaika oli 10.11. klo 14.30. Aamupäivä oli varmaan elämäni pisimpiä: jännitti kyllä hirveästi, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin voisi luulla. Pystyin jopa syömään, vaikka esimerkiksi ennen työhaastatteluja harvoin pystyn. Odotin lähinnä, että koko juttu olisi jo ohi. Toisaalta olin myös jo innokas näkemään leikkauksen tulokset. Tapani oli kyllä aika paniikissa, ja mua alkoi jo epäilyttää että olisko parempi sittenkin mennä vain yksin. Se enemmänkin kuluttaa henkisiä voimavaroja kuin tukee, kun toinen on niin selvästi hermostunut siinä vieressä. Tässä tapauksessa ilmeisesti kyse oli jonkinlaisesta ”tieto lisää tuskaa”-reaktiosta, koska kun aiemmin järkeilin ääneen, että realistisesti pahin mitä voi tapahtua on että mun näkö ei jostain syystä paranekaan, oli Tapanin vastaus ”No aloitetaan nyt siitä, että sä voit saada jostain lääkkeestä anafylaktisen shokin ja kuolla…”. Tapani myös ilmoitti, että hän ei ikinä tule hoitamaan mua lääkärinä, koska ei selvästikään pysty mun suhteen minkäänlaiseen ammatilliseen asenteeseen.
Jotenkin se kello vihdoin mateli puoli kahteen, jolloin lähdettiin citybussilla keskustaan. Käytiin näyttämässä Tapanin syyskenkiä suutarille ja sitten olikin aika astella Oulun Mehiläiseen. Odotusaulassa mun jännitystä vähensi hieman se, että heti ekaksi tuli vastaan mies aurinkolaseissa reseptit kädessä ja pian lepohuoneesta tuli ulos nuori nainen, joka kertoi saattajana olleelle äidilleen saavansa lähteä ja näkevänsä ihan hyvin. Selvästikään en siis ollut ainoa leikattava, ja jos leikkauksia kerran tehdään monta päivässä, sen täytyy olla aika rutiinitoimenpide. Vähän ennen puolta lääkäri kutsui mut sisään ja kävi läpi leikkauksen kulun. Tärkein käsky oli katsoa vihreää valoa koko leikkauksen ajan. Silmän pienet liikkeet eivät haittaisi, koska kone seuraisi niitä, mutta ei saisi missään nimessä katsoa sivuille, alas tai ylös. Lääkäri mittaili myös mun silmän aukeamista ja muistutti, että näin suurilla miinuksilla 10% virhemarginaali voi tarkoittaa tuloksena mitä tahansa -1 ja +1 välillä. Olisin voinut myös kysyä vielä jotain, jos olisi ollut kysyttävää. Sitten takaisin käytävään odottamaan.
Joskus ennen kolmea minut vihdoin kutsuttiin leikkaushuoneeseen. Tapani jäi odottamaan käytävälle. Olin alun perin ajatellut, että haluan Tapanin sinne pitämään mua kädestä, mutta muutin mieleni ennen leikkausta. Osaan jotenkin olla itsevarmempi ja rohkeampi yksin. Hoitaja laittoi silmiin useita eri tippoja, joista ensimmäiset kirvelivät, mutta tästä hän varoittikin. Huoneessa oli minun ja hoitajan lisäksi lääkäri sekä laserlaitteen teknikko. Kävin pitkäkseni laitteen alle ja vasen silmä peitettiin. Silmä käskettiin kuitenkin pitää auki leikkauksen ajan. Oikean silmän ripset teipattiin pois tieltä ja ilmeisesti silmään laitettiin myös jonkinlainen levitin. Näin yläpuolellani lääkärin aiemmin kuvasta näyttämät valot ja sain käskyn katsoa vihreää. Tämä oli hankalahkoa, koska valo oli pieni ja mun näkö niin huono että se ei hirveän hyvin erottunut. Lisäksi vihreän valon ympärillä olevat valot olivat sen verran kirkkaat, että se piilossa oleva silmä yritti väkisin mennä kiinni, mistä minulle huomautettiinkin muutamaan otteeseen.
Aluksi silmä paineistettiin, jotta siihen saadaan leikattua laserilla läppä. Jännitin tätä vaihetta eniten, koska olin lukenut että se voi koskea ja lääkärikin sanoi, että laite voi painaa, koska silmäni ovat niin syvällä. Minulle onneksi kerrottiin, että vaihe kestää vain 25 sekuntia. Tämä vaihe tosiaan koski vähän silleen että kipu lisääntyi koko ajan, mutta teknikko kertoi koko ajan kuinka paljon aikaa oli jäljellä. Missään vaiheessa tunne ei ollut mitenkään sietämätön. Näkö hävisi niin, että näin lähinnä tummaa ja ehkä jotain valonhäivähdyksiä. Sitten ilmeisesti läppä leikattiin, näkö palasi ja minun käskettiin jälleen etsiä katseella vihreä piste. Lääkäri selitti ääneen hoitajalle ja teknikolle jotain läpän kannasta ja teki jotain silmälle.
Seuraavaksi oli varsinaisen laserin vuoro. Koska oikean silmäni näkökyky sylintereineen oli -9,5, kerrottiin että laserointi kestäisi 40 sek. Laseroinnin aikana näkyi vihreän ympärillä punaisia pilkkuja, laser rätisi ja haisi palaneelle. Hoitaja laski koko ajan jäljellä olevaa aikaa taaksepäin: ”80 prosenttia jäljellä...60 prosenttia jäljellä…40 prosenttia jäljellä” jne. Laserin lopetettua huomasin heti, että vihreä valo näkyi selvästi tarkemmin. Lääkäri siveli silmääni jollain ja käski edelleen pitää katseen vihreässä. Lopulta hän ilmeisesti laittoi läpän takaisin paikoilleen ja silmä oli valmis. Teipit jne poistettiin ja sain luvan räpytellä silmää normaalisti.
Hoitaja kysyi pikaisesti, kuinka voin ja varmisti että voidaanhan toinen silmä leikata saman tien. Sitten sama homma käytiin läpi toisen silmän kanssa, sillä erotuksella että huonomman näön vuoksi laserointiaika oli 45 sekuntia. Minun oli myös helpompi pitää piilossa olevaa silmää auki ja tiesin keskittyä laseroinnin jälkeenkin edelleen vihreään pisteeseen. Tuijotinkin pistettä varmuuden vuoksi vielä silmän ollessa valmiskin kunnes minut otettiin laitteen alta pois.
Kokemus oli melko epämiellyttävä, mutta ei millään tavoin kestämätön tai varsinaisesti kivulias. Yleensä jos joudun epämiellyttävään tilanteeseen tai operaatioon, pystyn aika hyvin sulkemaan itseni tilanteen ulkopuolelle ajattelemalla tiukasti jotain tiettyä asiaa tai keskittymällä esimerkiksi miettimään jonkin tutun laulun sanoja päässäni uudestaan ja uudestaan. Nyt kaikki energiani ja keskittymiseni meni kuitenkin siihen, että tolkutin itselleni koko leikkauksen ajan ”Katso vihreetä valoa! Katso vihreetä valoa! Pidä toinen silmä auki! AUKI! Katso vihreetä valoa!”. Koska silmiin piti keskittyä, en pystynyt sulkemaan tapahtumia samalla lailla pois mielestäni. Ehdin kuitenkin jossain vaiheessa huomata sen verran, että olin kyllä siinä leikkauspöydälläkin aivan jäykkänä, ja tämä asiasta kirjoittaminenkin tuo vielä adrenaliinin esiin. Olisin voinut saada ennen leikkausta myös rauhoittavaa lääkettä, mutta en katsonut sitä tarvitsevani, enkä halunnut sitä myöskään siksi etten ole sellaista aiemmin ottanut ja minun piti kuitenkin selviytyä sieltä yksin kotiin. Nyt olenkin melko ylpeä: jos selviän ilman rauhoittavia siitä, että silmääni poltetaan laserilla niin, että haistan palaneen, niin se on kyllä jo aika saavutus!
Leikkauksen jälkeen lääkäri tarkisti huoneessaan, miten läpät ovat kiinnittyneet. Sen jälkeen minut vietiin hämärään lepohuoneeseen ja sain käskyn laittaa kosteuttavia silmätippoja 10 minuutin välein. Lääkäri katsoisi minua uudelleen noin tunnin kuluttua. Olin edelleen niin adrenaliinipöllyssä, että kun lepohuoneessa myös oleva mies kysyi minulta tunnelmia, en oikein osannut sanoa mitään. Näkö oli sumuinen, mutta näin kuitenkin jo aika hyvin.
Tapani piti minulle seuraa ja auttoi tippojen kanssa ensimmäiset puoli tuntia, sitten hänen oli lähdettävä yhteen kuntien rekrytointitilaisuuteen. Tämä ei ollut ongelma, koska voin aika hyvin, käytin aurinkolaseja mutta silmät eivät tuntuneet kipeiltä. Ainoastaan oli vähän sellainen alkava päänsäryn tunne silmien välissä. Tapanin lähdettyä tilanne tosin huononi siinä mielessä, että silmistä tuli joksikin aikaa tosi valonarat ja ne yrittivät mennä väkisin kiinni, mikä vaikeutti vähän tippojen laittoa. Istuskelin huoneessa pääasiassa yksin, välillä juttelin toisen nuoren naisen kanssa, joka oli ollut leikkauksessa pari tuntia minua aiemmin. Välillä meinasi olla tylsää, koska ei voinut tehdä muuta kuin kuunnella huoneessa olevaa radiota, joka oli Voicella.
Reilun tunnin kuluttua leikkauksesta lääkäri tarkisti jälleen silmäni ja katsoi ekan kerran näköä. Näin yllättävän hyvin, vaikka kaikki oli vielä sumuista – kirjaimiin piti oikeasti hetkeksi keskittyä, että sai siitä sumuisesta kaksoiskuvasta selvän. Lääkärikin oli positiivisesti yllättynyt näköni tarkkuudesta jo tässä vaiheessa. Sain reseptit silmätipoille, jotka voisin käydä hakemassa Mehiläisen alakerrassa sijaitsevasta apteekista, ja maksulapun, sekä käskyn odottaa sitten vielä tunnin verran lepohuoneessa. Aurinkolasit päässä marssin siis ensin tiskille maksamaan ja sitten apteekkiin. Palattuani lepohuoneeseen laitoin heti ensimmäiset antibioottitipat. Seuraavan tunnin aikana sumuisuus alkoi selvästi vähentyä ja silmien olo parantua niin, että viimeiset puoli tuntia olin jo ilman aurinkolaseja. Tässä vaiheessa muut potilaat olivat jo päässeet lähtemään, joten tylsistyin huoneessa yksikseni.
Kuuden maissa lääkäri pyysi minut toiseen tarkastukseen. Silmät eivät olleet enää valonarat ja läpät näyttivät kuulemma hyviltä. Näkökyky oli varsinkin oikealla silmällä hyvä ja lääkäri oli myös erittäin tyytyväinen vasempaan silmään, koska sekin pääsi niin hyvään tulokseen niin suurista miinuksista. Molemmilla silmillä hän vielä varmisti, että näenhän ylimmän rivin, mikä on ajokorttinäön vaatimus. Näin sen ja vielä alemmankin, ehkä olisin jopa voinut nähdä vieläkin alemman. Lopputarkastusaika kuukauden päähän minun pitää varata itse Mehiläisestä Helsingistä, koska en ole silloin enää Oulussa.
Niinpä laitoin vielä tipat silmiin, keräsin tavarani ja lähdin kohti citybussipysäkkiä. Ulkona hymyilytti, koska vaikka oli vielä vähän sumuisuutta, näin jo muuten tarkasti. Olin alun perin ajatellut, että voin tulla kotiin taksilla, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut mitään syytä. Ostin koettelemuksesta kiitokseksi itselleni Marie Clairen brittiversion. Kaiken lisäksi Tapani olikin jo päässyt tapahtumastaan ja sattui samaan citybussiin, joten selitin innostuneena koko bussimatkan ajan näöstäni.
Seuraavana päivänä näkö oli jo tarkka, mutta silmiin pitää edelleen tiputella usein antibioottia ja kosteuttavia tippoja. Yöksi silmien eteen teipataan läpinäkyvät muovisuojat viikon-parin ajan, etten hiero silmiäni. Näin heti ekana yönä painajaista, jossa heräsin silmien hieromiseen ja muovisuojat oli tippunu. Huomasin näköni heikentyneen pahasti ja kauhistuneena mietin, että heti aamulla pitää soittaa sille lääkärille. Helpotus oli valtava kun heräsin oikeasti, suojat oli paikallaan ja näkö terävä!
Musta tuntuu välillä, että mun näkö saattaa olla nyt jopa hiukan parempi kuin ennen lasien kanssa. Näköhän tästä kyllä vielä tasaantuu, joten saa sitten nähdä, mille tasolle jää. Hämäränäön tai heijastuksien kanssa ei ole ongelmia, paitsi että valojen ympärillä on varsinkin pimeällä vielä sellaiset sädekehät. Ne eivät kuitenkaan häiritse millään lailla. Eilen kauhistuin, että onkohan mun silmät ylikorjattu kaukonäköisiksi, koska näen kauas hyvin, mutta enää en nää pienimpiä yksityiskohtia ihan lähellä. Aiemmin jos halusin esim. katsoa vaikka sormenpään kuviota, piti sormea katsoa läheltä. Nyt tarkimman näön alue onkin huomattavasti kauempana. Vertailu Tapanin näön kanssa sitten vakuutti mut siitä, että tämä onkin vaan normaalitilanne, näin muut ihmiset näkee… Uusi näkötapa vaatii kuitenkin pikkaisen vielä totuttelemista.
Peilistä muuten katsoi aluksi täysin vieras ihminen, jolla oli kauheat silmäpussit. Ne taisi kuitenkin johtua osittain laseista, koska enää ei näytä siltä (tai sitten alan tottua peilikuvaani). Meikata en saa vielä viikkoon. Kosteuttavista tipoista johtuen mun silmät on välillä kosteat ja poskilla näkyy kyynelnorojen jäljet, kun ylimääräiset on tippoja laittaessa valunut pois. Tästä syystä Tapani kiusoitteleekin mua sanomalla useasti päivässä: ”Voi, ei se haittaa että sä oot hukannu silmälasis, älä itke!” :P Silläkin on nyt totuttelemista mun uuteen ulkonäköön…Muuten Tapani on lähinnä kateellinen mun uudesta näöstä. Sillä on niin vähän miinuksia omissa laseissa, ettei leikkauksessa ole mitään järkeä, mutta sekin haluis uudet ja toimivat silmät!
Pitää kai tähän loppuun vielä mainostaa hyvää työtä. Silmäni leikkasi Laser-Poruksen Jouko Mattila. Suosittelen!
Leikkausaika oli 10.11. klo 14.30. Aamupäivä oli varmaan elämäni pisimpiä: jännitti kyllä hirveästi, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin voisi luulla. Pystyin jopa syömään, vaikka esimerkiksi ennen työhaastatteluja harvoin pystyn. Odotin lähinnä, että koko juttu olisi jo ohi. Toisaalta olin myös jo innokas näkemään leikkauksen tulokset. Tapani oli kyllä aika paniikissa, ja mua alkoi jo epäilyttää että olisko parempi sittenkin mennä vain yksin. Se enemmänkin kuluttaa henkisiä voimavaroja kuin tukee, kun toinen on niin selvästi hermostunut siinä vieressä. Tässä tapauksessa ilmeisesti kyse oli jonkinlaisesta ”tieto lisää tuskaa”-reaktiosta, koska kun aiemmin järkeilin ääneen, että realistisesti pahin mitä voi tapahtua on että mun näkö ei jostain syystä paranekaan, oli Tapanin vastaus ”No aloitetaan nyt siitä, että sä voit saada jostain lääkkeestä anafylaktisen shokin ja kuolla…”. Tapani myös ilmoitti, että hän ei ikinä tule hoitamaan mua lääkärinä, koska ei selvästikään pysty mun suhteen minkäänlaiseen ammatilliseen asenteeseen.
Jotenkin se kello vihdoin mateli puoli kahteen, jolloin lähdettiin citybussilla keskustaan. Käytiin näyttämässä Tapanin syyskenkiä suutarille ja sitten olikin aika astella Oulun Mehiläiseen. Odotusaulassa mun jännitystä vähensi hieman se, että heti ekaksi tuli vastaan mies aurinkolaseissa reseptit kädessä ja pian lepohuoneesta tuli ulos nuori nainen, joka kertoi saattajana olleelle äidilleen saavansa lähteä ja näkevänsä ihan hyvin. Selvästikään en siis ollut ainoa leikattava, ja jos leikkauksia kerran tehdään monta päivässä, sen täytyy olla aika rutiinitoimenpide. Vähän ennen puolta lääkäri kutsui mut sisään ja kävi läpi leikkauksen kulun. Tärkein käsky oli katsoa vihreää valoa koko leikkauksen ajan. Silmän pienet liikkeet eivät haittaisi, koska kone seuraisi niitä, mutta ei saisi missään nimessä katsoa sivuille, alas tai ylös. Lääkäri mittaili myös mun silmän aukeamista ja muistutti, että näin suurilla miinuksilla 10% virhemarginaali voi tarkoittaa tuloksena mitä tahansa -1 ja +1 välillä. Olisin voinut myös kysyä vielä jotain, jos olisi ollut kysyttävää. Sitten takaisin käytävään odottamaan.
Joskus ennen kolmea minut vihdoin kutsuttiin leikkaushuoneeseen. Tapani jäi odottamaan käytävälle. Olin alun perin ajatellut, että haluan Tapanin sinne pitämään mua kädestä, mutta muutin mieleni ennen leikkausta. Osaan jotenkin olla itsevarmempi ja rohkeampi yksin. Hoitaja laittoi silmiin useita eri tippoja, joista ensimmäiset kirvelivät, mutta tästä hän varoittikin. Huoneessa oli minun ja hoitajan lisäksi lääkäri sekä laserlaitteen teknikko. Kävin pitkäkseni laitteen alle ja vasen silmä peitettiin. Silmä käskettiin kuitenkin pitää auki leikkauksen ajan. Oikean silmän ripset teipattiin pois tieltä ja ilmeisesti silmään laitettiin myös jonkinlainen levitin. Näin yläpuolellani lääkärin aiemmin kuvasta näyttämät valot ja sain käskyn katsoa vihreää. Tämä oli hankalahkoa, koska valo oli pieni ja mun näkö niin huono että se ei hirveän hyvin erottunut. Lisäksi vihreän valon ympärillä olevat valot olivat sen verran kirkkaat, että se piilossa oleva silmä yritti väkisin mennä kiinni, mistä minulle huomautettiinkin muutamaan otteeseen.
Aluksi silmä paineistettiin, jotta siihen saadaan leikattua laserilla läppä. Jännitin tätä vaihetta eniten, koska olin lukenut että se voi koskea ja lääkärikin sanoi, että laite voi painaa, koska silmäni ovat niin syvällä. Minulle onneksi kerrottiin, että vaihe kestää vain 25 sekuntia. Tämä vaihe tosiaan koski vähän silleen että kipu lisääntyi koko ajan, mutta teknikko kertoi koko ajan kuinka paljon aikaa oli jäljellä. Missään vaiheessa tunne ei ollut mitenkään sietämätön. Näkö hävisi niin, että näin lähinnä tummaa ja ehkä jotain valonhäivähdyksiä. Sitten ilmeisesti läppä leikattiin, näkö palasi ja minun käskettiin jälleen etsiä katseella vihreä piste. Lääkäri selitti ääneen hoitajalle ja teknikolle jotain läpän kannasta ja teki jotain silmälle.
Seuraavaksi oli varsinaisen laserin vuoro. Koska oikean silmäni näkökyky sylintereineen oli -9,5, kerrottiin että laserointi kestäisi 40 sek. Laseroinnin aikana näkyi vihreän ympärillä punaisia pilkkuja, laser rätisi ja haisi palaneelle. Hoitaja laski koko ajan jäljellä olevaa aikaa taaksepäin: ”80 prosenttia jäljellä...60 prosenttia jäljellä…40 prosenttia jäljellä” jne. Laserin lopetettua huomasin heti, että vihreä valo näkyi selvästi tarkemmin. Lääkäri siveli silmääni jollain ja käski edelleen pitää katseen vihreässä. Lopulta hän ilmeisesti laittoi läpän takaisin paikoilleen ja silmä oli valmis. Teipit jne poistettiin ja sain luvan räpytellä silmää normaalisti.
Hoitaja kysyi pikaisesti, kuinka voin ja varmisti että voidaanhan toinen silmä leikata saman tien. Sitten sama homma käytiin läpi toisen silmän kanssa, sillä erotuksella että huonomman näön vuoksi laserointiaika oli 45 sekuntia. Minun oli myös helpompi pitää piilossa olevaa silmää auki ja tiesin keskittyä laseroinnin jälkeenkin edelleen vihreään pisteeseen. Tuijotinkin pistettä varmuuden vuoksi vielä silmän ollessa valmiskin kunnes minut otettiin laitteen alta pois.
Kokemus oli melko epämiellyttävä, mutta ei millään tavoin kestämätön tai varsinaisesti kivulias. Yleensä jos joudun epämiellyttävään tilanteeseen tai operaatioon, pystyn aika hyvin sulkemaan itseni tilanteen ulkopuolelle ajattelemalla tiukasti jotain tiettyä asiaa tai keskittymällä esimerkiksi miettimään jonkin tutun laulun sanoja päässäni uudestaan ja uudestaan. Nyt kaikki energiani ja keskittymiseni meni kuitenkin siihen, että tolkutin itselleni koko leikkauksen ajan ”Katso vihreetä valoa! Katso vihreetä valoa! Pidä toinen silmä auki! AUKI! Katso vihreetä valoa!”. Koska silmiin piti keskittyä, en pystynyt sulkemaan tapahtumia samalla lailla pois mielestäni. Ehdin kuitenkin jossain vaiheessa huomata sen verran, että olin kyllä siinä leikkauspöydälläkin aivan jäykkänä, ja tämä asiasta kirjoittaminenkin tuo vielä adrenaliinin esiin. Olisin voinut saada ennen leikkausta myös rauhoittavaa lääkettä, mutta en katsonut sitä tarvitsevani, enkä halunnut sitä myöskään siksi etten ole sellaista aiemmin ottanut ja minun piti kuitenkin selviytyä sieltä yksin kotiin. Nyt olenkin melko ylpeä: jos selviän ilman rauhoittavia siitä, että silmääni poltetaan laserilla niin, että haistan palaneen, niin se on kyllä jo aika saavutus!
Leikkauksen jälkeen lääkäri tarkisti huoneessaan, miten läpät ovat kiinnittyneet. Sen jälkeen minut vietiin hämärään lepohuoneeseen ja sain käskyn laittaa kosteuttavia silmätippoja 10 minuutin välein. Lääkäri katsoisi minua uudelleen noin tunnin kuluttua. Olin edelleen niin adrenaliinipöllyssä, että kun lepohuoneessa myös oleva mies kysyi minulta tunnelmia, en oikein osannut sanoa mitään. Näkö oli sumuinen, mutta näin kuitenkin jo aika hyvin.
Tapani piti minulle seuraa ja auttoi tippojen kanssa ensimmäiset puoli tuntia, sitten hänen oli lähdettävä yhteen kuntien rekrytointitilaisuuteen. Tämä ei ollut ongelma, koska voin aika hyvin, käytin aurinkolaseja mutta silmät eivät tuntuneet kipeiltä. Ainoastaan oli vähän sellainen alkava päänsäryn tunne silmien välissä. Tapanin lähdettyä tilanne tosin huononi siinä mielessä, että silmistä tuli joksikin aikaa tosi valonarat ja ne yrittivät mennä väkisin kiinni, mikä vaikeutti vähän tippojen laittoa. Istuskelin huoneessa pääasiassa yksin, välillä juttelin toisen nuoren naisen kanssa, joka oli ollut leikkauksessa pari tuntia minua aiemmin. Välillä meinasi olla tylsää, koska ei voinut tehdä muuta kuin kuunnella huoneessa olevaa radiota, joka oli Voicella.
Reilun tunnin kuluttua leikkauksesta lääkäri tarkisti jälleen silmäni ja katsoi ekan kerran näköä. Näin yllättävän hyvin, vaikka kaikki oli vielä sumuista – kirjaimiin piti oikeasti hetkeksi keskittyä, että sai siitä sumuisesta kaksoiskuvasta selvän. Lääkärikin oli positiivisesti yllättynyt näköni tarkkuudesta jo tässä vaiheessa. Sain reseptit silmätipoille, jotka voisin käydä hakemassa Mehiläisen alakerrassa sijaitsevasta apteekista, ja maksulapun, sekä käskyn odottaa sitten vielä tunnin verran lepohuoneessa. Aurinkolasit päässä marssin siis ensin tiskille maksamaan ja sitten apteekkiin. Palattuani lepohuoneeseen laitoin heti ensimmäiset antibioottitipat. Seuraavan tunnin aikana sumuisuus alkoi selvästi vähentyä ja silmien olo parantua niin, että viimeiset puoli tuntia olin jo ilman aurinkolaseja. Tässä vaiheessa muut potilaat olivat jo päässeet lähtemään, joten tylsistyin huoneessa yksikseni.
Kuuden maissa lääkäri pyysi minut toiseen tarkastukseen. Silmät eivät olleet enää valonarat ja läpät näyttivät kuulemma hyviltä. Näkökyky oli varsinkin oikealla silmällä hyvä ja lääkäri oli myös erittäin tyytyväinen vasempaan silmään, koska sekin pääsi niin hyvään tulokseen niin suurista miinuksista. Molemmilla silmillä hän vielä varmisti, että näenhän ylimmän rivin, mikä on ajokorttinäön vaatimus. Näin sen ja vielä alemmankin, ehkä olisin jopa voinut nähdä vieläkin alemman. Lopputarkastusaika kuukauden päähän minun pitää varata itse Mehiläisestä Helsingistä, koska en ole silloin enää Oulussa.
Niinpä laitoin vielä tipat silmiin, keräsin tavarani ja lähdin kohti citybussipysäkkiä. Ulkona hymyilytti, koska vaikka oli vielä vähän sumuisuutta, näin jo muuten tarkasti. Olin alun perin ajatellut, että voin tulla kotiin taksilla, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut mitään syytä. Ostin koettelemuksesta kiitokseksi itselleni Marie Clairen brittiversion. Kaiken lisäksi Tapani olikin jo päässyt tapahtumastaan ja sattui samaan citybussiin, joten selitin innostuneena koko bussimatkan ajan näöstäni.
Seuraavana päivänä näkö oli jo tarkka, mutta silmiin pitää edelleen tiputella usein antibioottia ja kosteuttavia tippoja. Yöksi silmien eteen teipataan läpinäkyvät muovisuojat viikon-parin ajan, etten hiero silmiäni. Näin heti ekana yönä painajaista, jossa heräsin silmien hieromiseen ja muovisuojat oli tippunu. Huomasin näköni heikentyneen pahasti ja kauhistuneena mietin, että heti aamulla pitää soittaa sille lääkärille. Helpotus oli valtava kun heräsin oikeasti, suojat oli paikallaan ja näkö terävä!
Musta tuntuu välillä, että mun näkö saattaa olla nyt jopa hiukan parempi kuin ennen lasien kanssa. Näköhän tästä kyllä vielä tasaantuu, joten saa sitten nähdä, mille tasolle jää. Hämäränäön tai heijastuksien kanssa ei ole ongelmia, paitsi että valojen ympärillä on varsinkin pimeällä vielä sellaiset sädekehät. Ne eivät kuitenkaan häiritse millään lailla. Eilen kauhistuin, että onkohan mun silmät ylikorjattu kaukonäköisiksi, koska näen kauas hyvin, mutta enää en nää pienimpiä yksityiskohtia ihan lähellä. Aiemmin jos halusin esim. katsoa vaikka sormenpään kuviota, piti sormea katsoa läheltä. Nyt tarkimman näön alue onkin huomattavasti kauempana. Vertailu Tapanin näön kanssa sitten vakuutti mut siitä, että tämä onkin vaan normaalitilanne, näin muut ihmiset näkee… Uusi näkötapa vaatii kuitenkin pikkaisen vielä totuttelemista.
Peilistä muuten katsoi aluksi täysin vieras ihminen, jolla oli kauheat silmäpussit. Ne taisi kuitenkin johtua osittain laseista, koska enää ei näytä siltä (tai sitten alan tottua peilikuvaani). Meikata en saa vielä viikkoon. Kosteuttavista tipoista johtuen mun silmät on välillä kosteat ja poskilla näkyy kyynelnorojen jäljet, kun ylimääräiset on tippoja laittaessa valunut pois. Tästä syystä Tapani kiusoitteleekin mua sanomalla useasti päivässä: ”Voi, ei se haittaa että sä oot hukannu silmälasis, älä itke!” :P Silläkin on nyt totuttelemista mun uuteen ulkonäköön…Muuten Tapani on lähinnä kateellinen mun uudesta näöstä. Sillä on niin vähän miinuksia omissa laseissa, ettei leikkauksessa ole mitään järkeä, mutta sekin haluis uudet ja toimivat silmät!
Pitää kai tähän loppuun vielä mainostaa hyvää työtä. Silmäni leikkasi Laser-Poruksen Jouko Mattila. Suosittelen!
torstai 11. marraskuuta 2010
Pikauutiset
Kaiken hässäkän keskellä muutama pikainen uutinen:
1. Sain sen työpaikan! Työ avustavana konsulttina yhdessä "neljästä suuresta" alkaa joulukuun puolessavälissä. Nyt siis etsin asuntoa Helsingistä. Jos joku tietää jonkun joka tietää vapaan kaksion, niin saa ottaa yhteyttä!
2. Gradu on vihdoin ohjaajalla viimeisiä tarkastuksia varten.
3. Kävin eilen laserleikkauksessa ja vaikuttaa toistaiseksi siltä, että lasit lähti samantien. Kirjoitan leikkauksesta vielä pidemmän postauksen.
Nyt onkin aika rentoa muutaman päivän ajan, kun ei tarvitse stressata muusta kuin siitä asunnonhausta :)
1. Sain sen työpaikan! Työ avustavana konsulttina yhdessä "neljästä suuresta" alkaa joulukuun puolessavälissä. Nyt siis etsin asuntoa Helsingistä. Jos joku tietää jonkun joka tietää vapaan kaksion, niin saa ottaa yhteyttä!
2. Gradu on vihdoin ohjaajalla viimeisiä tarkastuksia varten.
3. Kävin eilen laserleikkauksessa ja vaikuttaa toistaiseksi siltä, että lasit lähti samantien. Kirjoitan leikkauksesta vielä pidemmän postauksen.
Nyt onkin aika rentoa muutaman päivän ajan, kun ei tarvitse stressata muusta kuin siitä asunnonhausta :)
perjantai 22. lokakuuta 2010
Kesämuistoja
Tässä kaiken hässäkän ja stressin keskellä ilahdutti valokuvaajan kuvat lapsuudenystävän elokuisista häistä. Kyllä huomaa kuvista, että kannattaa ottaa ammattikuvaaja ihan koko häiden ajaksi!
Kuvat: Mika Karhulahti, hääparin kuva morsiamen luvalla :)
Kuvat: Mika Karhulahti, hääparin kuva morsiamen luvalla :)
torstai 21. lokakuuta 2010
Nyt tapahtuu, ja paljon!
Ensin sitä elelee rauhallisesti syksyä, kirjottaa gradua, hakee vähän töitä, suunnittelee kohtalaisen kiireetöntä loppuvuotta ja joulunodotusta ja pohdiskelee tulevaisuutta. Ja sitten yhtäkkiä kaikki tapahtuukin kerralla. Mistähän mä aloittaisin...
Jos nyt aloitetaan siitä työhaastattelusta. Hain vähän aikaa sitten paikkaa, joka olisi mulle aika täydellinen: iso, kansainvälinen yritys ja kansainvälistä työtä, joka liittyy täysin mun graduaiheeseen. Ainoa mutta: paikka on Helsingissä. Sainkin sitten kutsun haastatteluun Ouluun (ei sentään tarvinnut matkustaa Helsinkiin). Haastattelu meni kai hyvin, juteltiin reilut puolitoista tuntia ja sain kehuja todistuksistani. Lopputulostahan noissa on kuitenkin aina vaikea arvailla. Mutta mitä sainkaan kuulla: mikäli tulisin valituksi, olisi heille ihanteellinen aloitusaika jo marras-joulukuussa! Sanoin kyllä, että olen menossa joulukuussa viikoksi Saksaan, mutta sekään ei ollut ongelma. Parin viikon päästä saan kuulla, olenko päässyt seuraavalle kierrokselle. On kuitenkin siis mahdollista, että muutto takaisin Helsinkiin ja asunnon etsiminen sieltä olisi edessä jo kuukauden sisällä!
Olen nyt tätä tietoa pyöritellyt päässäni suuntaan ja toiseen. Olen toisaalta hirveän innoissani, koska paikka on sen verran kiinnostava että mitään varsinaista valintaa minun ei tässä tarvitse tehdä. Jos saan paikan, otan sen kyllä vastaan! Hämmästyksekseni myös muutto takaisin Helsinkiin herättää minussa innostusta, taidan sittenkin olla kyllästymässä jo Ouluun... Mutta sitten muistan taas, että meille niin tuttu kaukosuhteilu saattaa alkaa jo muutaman viikon päästä uudelleen. Vaikka tiedän, että se meiltä sujuu ongelmitta, niin silti surettaa. Aikamoista tunteiden vuoristorataa tämän asian osalta siis.
Nyt sitten sanotte, että älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. No en nuolaisekaan, mutta kun asia on niin, että vaikken saisikaan tätä työpaikkaa, ei se silti tarkoita ettenkö muuttaisi Oulusta. Tein nimittäin alkuviikosta myös soveltuvuustestin toiseen paikkaan, joka saattaisi ehkä olla täällä, mutta todennäköisimmin olisi pääkaupunkiseudulla. Puhumattakaan siitä, että Helsingissä tulee hakuun enemmän minulle "täydellisiä" paikkoja kuin Oulussa sellaisia, joita edes juuri ja juuri kannattaa/viitsii/voi hakea.
Mutta eipä tässä työhässäkässä vielä kaikki. Nyt on nimittäin myös niin, että minulle on luvattu jo vuosia sitten valmistujaislahjaksi silmien laserleikkaus. Näköni ilman laseja on niin huono, että esimerkiksi uimahallissa on hankala käydä, kun en tunnista ihmisiä jne, lasit ovat kalliit ja niitä pitää aina varoa, koska ilman ei tule toimeen. Koska tässä syksyllä nyt piti olla aikaa, aloin miettiä tätä mahdollisuutta tosissani. Pieni tutkailu netissä paljasti, että se on nyt tai sitten vasta vuosien päästä, silmiä ei nimittäin saa leikata jos suunnittelee raskautta vuoden sisään tai imettää. Varasin siis ajan esitutkimukseen ja kävin siellä tänään. Silmäni todettiin hommaan sopiviksi. Alunperin ajattelin leikkausta jonnekin marraskuun loppuun, mutta tätäkin aikataulua piti nyt kiihdyttää tuon mahdollisen työn takia, joten tulos: leikkaus on 10.11. Koska minulla on tuota miinusta niin paljon laseissa ja "ihmiskudoksessa on 10% virhemarginaali", ei ole varmaa että pääsen yhdellä leikkauksella laseista eroon (vaikka sekin on hyvin mahdollista). Tämäkään ei minua haittaa - pienivahvuuksiset lasit olisi niin suuri parannus tilanteeseen, että sitten pitäisi harkita erikseen, haluaako uutta leikkausta ollenkaan. Nyt täytyy vaan toivoa, että tuo leikkaus sopii hyvin kaikkiin työnhakuaikatauluihin, mutta toipumisaika on onneksi aika lyhyt.
Ja koska siis saatan jo muutaman viikon kuluttua ollakin työssäkäyvä ihminen, pitää myös gradun kanssa ottaa kunnon loppuspurtti. Ensi viikolla (silmänsä jo aiemmin menestyksellisesti leikauttanut) siskoni tulee lastensa kanssa viettämään syyslomaa pariksi päivää Edeniin, joten gradun sijaan on luvassa muuta ohjelmaa muutaman päivän ajan. Sitä ennen ja sen jälkeen on siis työskenneltävä erityisen kovasti. Kun illat menee vielä joko a) Helsinkiin muutosta intoillessa ja asuntoja netistä selatessa, b) itku kurkussa Tapania rutistaen tai c) silmäleikkausta peläten ja odottaen, niin mitähän tästä kaikesta oiken tulee?!
P.S. Ja koska tässä kaikessa ei luonnollisesti ole tarpeeksi henkistä stressiä yhdelle ihmiselle, niin ystäväpiirin erittäin onnelliset uutiset taisivat muuttua erittäin surullisiksi. Että sellaista...
Jos nyt aloitetaan siitä työhaastattelusta. Hain vähän aikaa sitten paikkaa, joka olisi mulle aika täydellinen: iso, kansainvälinen yritys ja kansainvälistä työtä, joka liittyy täysin mun graduaiheeseen. Ainoa mutta: paikka on Helsingissä. Sainkin sitten kutsun haastatteluun Ouluun (ei sentään tarvinnut matkustaa Helsinkiin). Haastattelu meni kai hyvin, juteltiin reilut puolitoista tuntia ja sain kehuja todistuksistani. Lopputulostahan noissa on kuitenkin aina vaikea arvailla. Mutta mitä sainkaan kuulla: mikäli tulisin valituksi, olisi heille ihanteellinen aloitusaika jo marras-joulukuussa! Sanoin kyllä, että olen menossa joulukuussa viikoksi Saksaan, mutta sekään ei ollut ongelma. Parin viikon päästä saan kuulla, olenko päässyt seuraavalle kierrokselle. On kuitenkin siis mahdollista, että muutto takaisin Helsinkiin ja asunnon etsiminen sieltä olisi edessä jo kuukauden sisällä!
Olen nyt tätä tietoa pyöritellyt päässäni suuntaan ja toiseen. Olen toisaalta hirveän innoissani, koska paikka on sen verran kiinnostava että mitään varsinaista valintaa minun ei tässä tarvitse tehdä. Jos saan paikan, otan sen kyllä vastaan! Hämmästyksekseni myös muutto takaisin Helsinkiin herättää minussa innostusta, taidan sittenkin olla kyllästymässä jo Ouluun... Mutta sitten muistan taas, että meille niin tuttu kaukosuhteilu saattaa alkaa jo muutaman viikon päästä uudelleen. Vaikka tiedän, että se meiltä sujuu ongelmitta, niin silti surettaa. Aikamoista tunteiden vuoristorataa tämän asian osalta siis.
Nyt sitten sanotte, että älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. No en nuolaisekaan, mutta kun asia on niin, että vaikken saisikaan tätä työpaikkaa, ei se silti tarkoita ettenkö muuttaisi Oulusta. Tein nimittäin alkuviikosta myös soveltuvuustestin toiseen paikkaan, joka saattaisi ehkä olla täällä, mutta todennäköisimmin olisi pääkaupunkiseudulla. Puhumattakaan siitä, että Helsingissä tulee hakuun enemmän minulle "täydellisiä" paikkoja kuin Oulussa sellaisia, joita edes juuri ja juuri kannattaa/viitsii/voi hakea.
Mutta eipä tässä työhässäkässä vielä kaikki. Nyt on nimittäin myös niin, että minulle on luvattu jo vuosia sitten valmistujaislahjaksi silmien laserleikkaus. Näköni ilman laseja on niin huono, että esimerkiksi uimahallissa on hankala käydä, kun en tunnista ihmisiä jne, lasit ovat kalliit ja niitä pitää aina varoa, koska ilman ei tule toimeen. Koska tässä syksyllä nyt piti olla aikaa, aloin miettiä tätä mahdollisuutta tosissani. Pieni tutkailu netissä paljasti, että se on nyt tai sitten vasta vuosien päästä, silmiä ei nimittäin saa leikata jos suunnittelee raskautta vuoden sisään tai imettää. Varasin siis ajan esitutkimukseen ja kävin siellä tänään. Silmäni todettiin hommaan sopiviksi. Alunperin ajattelin leikkausta jonnekin marraskuun loppuun, mutta tätäkin aikataulua piti nyt kiihdyttää tuon mahdollisen työn takia, joten tulos: leikkaus on 10.11. Koska minulla on tuota miinusta niin paljon laseissa ja "ihmiskudoksessa on 10% virhemarginaali", ei ole varmaa että pääsen yhdellä leikkauksella laseista eroon (vaikka sekin on hyvin mahdollista). Tämäkään ei minua haittaa - pienivahvuuksiset lasit olisi niin suuri parannus tilanteeseen, että sitten pitäisi harkita erikseen, haluaako uutta leikkausta ollenkaan. Nyt täytyy vaan toivoa, että tuo leikkaus sopii hyvin kaikkiin työnhakuaikatauluihin, mutta toipumisaika on onneksi aika lyhyt.
Ja koska siis saatan jo muutaman viikon kuluttua ollakin työssäkäyvä ihminen, pitää myös gradun kanssa ottaa kunnon loppuspurtti. Ensi viikolla (silmänsä jo aiemmin menestyksellisesti leikauttanut) siskoni tulee lastensa kanssa viettämään syyslomaa pariksi päivää Edeniin, joten gradun sijaan on luvassa muuta ohjelmaa muutaman päivän ajan. Sitä ennen ja sen jälkeen on siis työskenneltävä erityisen kovasti. Kun illat menee vielä joko a) Helsinkiin muutosta intoillessa ja asuntoja netistä selatessa, b) itku kurkussa Tapania rutistaen tai c) silmäleikkausta peläten ja odottaen, niin mitähän tästä kaikesta oiken tulee?!
P.S. Ja koska tässä kaikessa ei luonnollisesti ole tarpeeksi henkistä stressiä yhdelle ihmiselle, niin ystäväpiirin erittäin onnelliset uutiset taisivat muuttua erittäin surullisiksi. Että sellaista...
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
Voi kai sen noinkin nähdä...
Olen ollut huolissani siitä, että opintoni ovat venyneet CEMSin ja gradun ja Saksan takia niin, etten ole valmistunut ihanneajassa. Ilmeisesti asian voi kuitenkin nähdä toisinkin, tänään nimittäin käytiin työhaastattelussa seuraava keskustelu:
Haastattelija: Niin, sä olet alottanu siis opiskelut tollon...2004... ja nyt sitten valmistumassa...
Minä (peläten, että nyt tulee jotain noottia pitkistä opinnoista): Niin...
Haastattelija: Niin, siis sä olet ollut kahdesti vaihdossa, ja sitten tuolla harjottelussa, ja sulla on tuo CEMS ja tuo yritysprojekti ja sitten vielä nyt tää HR-juttu (tarkoittaen edellistä työpaikkaa)... Niin oletko sä ehtinyt tehdä mitään vapaa-ajalla?
Että ei niitä sitten tainnutkaan huolettaa tuo mun opiskelujen kesto.
(Itse haastattelusta ja siihen liittyvistä asioista muuten lisää myöhemmin!)
Haastattelija: Niin, sä olet alottanu siis opiskelut tollon...2004... ja nyt sitten valmistumassa...
Minä (peläten, että nyt tulee jotain noottia pitkistä opinnoista): Niin...
Haastattelija: Niin, siis sä olet ollut kahdesti vaihdossa, ja sitten tuolla harjottelussa, ja sulla on tuo CEMS ja tuo yritysprojekti ja sitten vielä nyt tää HR-juttu (tarkoittaen edellistä työpaikkaa)... Niin oletko sä ehtinyt tehdä mitään vapaa-ajalla?
Että ei niitä sitten tainnutkaan huolettaa tuo mun opiskelujen kesto.
(Itse haastattelusta ja siihen liittyvistä asioista muuten lisää myöhemmin!)
torstai 7. lokakuuta 2010
Oululaista ihimeteltävää
Soiva Siili : Ihimeteltävää
(http://www.soivasiili.fi/levy3.php)
"Oulusa on suuria suihkulähteitä,
ne tuulisa taipuu ja kyynesä kohti taivasta kurkottaa.
Se pyörii, kun annan vauhtia.
(http://www.soivasiili.fi/levy3.php)
"Oulusa on suuria suihkulähteitä,
ne tuulisa taipuu ja kyynesä kohti taivasta kurkottaa.
Oulusa on suuria suihkulähteitä.
Ne kohti taivasta kurkottaa.
Ne kohti taivasta kurkottaa.
 |
| Kuva: ouka.fi |
On siinä ihimeteltävää!
Ookkonää nähäny nää?
Kesänäyt, jotka talavela levähtää.
Oulusa on hauskoja potnapekkoja.
Suurella voitnää matkustaa,
mutta pieni on hyönteinen sarvipää.
mutta pieni on hyönteinen sarvipää.
Oulusa on hauskoja potnapekkoja,
suuria ja pieniä ihimeitä.
 |
| Kuva: Wikimedia Commons |
 |
| Kuva: Wikimedia Commons |
Oulusa on hieno kivi Rotuaarilla.
Se veen päällä pyörii, kun annat vauhtia.
Oulusa on hieno kivi Rotuaarilla.Se pyörii, kun annan vauhtia.
 |
| Kuva: ouka.fi |
On siinä ihimeteltävää!
Ookkonä nähäny nää?
Kesänäyt, jotka talavela levähtää.
On siinä ihimeteltävää!
Ookkonä nähäny nää?
Kesänäyt, jotka talavela levähtää.
Oulusa on toripolliisi pullia.
Se hallin eessä seisoo ja ölövinä toljottaa.
Oulusa on toripolliisi pullia.
Kauppahallin eessä se äljöttää.
 |
| Kuva: ouka.fi |
On siinä ihimeteltävää!
Ookkonä nähäny tään,
polliisin, joka torilla äljöttää?
On siinä ihimeteltävää!
Ookkonä nähäny tään,
polliisin, joka torilla äljöttää?
Kesät, talavet torilla äljöttää.
Ölövinä merelle päin toljottaa."
torstai 23. syyskuuta 2010
Retroruokaa
Niinhän siinä sitten kävi, että lopulta oli pakko hypätä pyörän selkään ja käydä cittarista niitä muikkuja. Onneksi niitä oli vielä jäljellä! Ostin n. kilon, ensimmäinen satsi hotkittiin iltapalaksi kuumina melkein suoraan pannulta. Loput paistoin tänään, syötiin niitä lounaaksi ja vielä jäi illaksi kasa. Valitettavasti meillä ei kyllä ollut ruisjauhoja eikä voita, mutta tulos oli herkullinen myös sämpyläjauhoilla ja margariinilla.
Ja muikut oli vielä valmiiksi perattuja! Lapsena tykkäsin hirveästi perata pieniä muikkuja, kun se oli niin ihanan ällöä ja kiinnostavaa yhtä aikaa.
Meillä onkin tosiaan ollut oikea retroruokaviikko, koska alkuviikosta tehtiin lihapiirakkaa. Idea tuli äitiltä, kun haluttiin vähän vaihtelua meidän kovin tarjousjauhelihapitoiseen ruokavalioon (spagettia ja jauhelihakastiketta, makaronilaatikkoa, lihapullia, jauhelihapihvejä, lasagnea ja sitten takas spagettiin...). Piirakka tehtiin suunnilleen tällä Hesarin ohjeella, tosin kaksinkertaistettiin. Rahkavoitaikina oli tuttu yläasteen kotitaloustunneilta. Miksi se muuten on rahkaVOItaikinaa, jos siihen tulee margariinia? Piirakasta tuli joka tapauksessa hyvää, jopa niin autenttista, että Tapani kaipaili väliin paistettua kananmunaa ja nakkeja...
Korvattiin muuten tuo täytteen riisi Torinon ohrahelmillä, ja toimi loistavasti! Ollaan muutenkin lähiaikoina korvattu riisinsyöntiämme noilla Torinon ohratuotteilla. Mä tykkään erityisesti tosta täsjyväohrasta, jota tarvii keittää vaan 8 min. Terveellisempi, nopeampi, kotimaisempi ja ympäristöystävällisempi vaihtoehto riisille, ja vähän vaihtelua tähän ainaiseen riisiä-pastaa-perunaa -kolmikkoon! Kannattaa ehdottomasti kokeilla, tosin ainakin täällä tuntuu olevan kaupoista välillä loppu. En tosin käyttäisi mihinkään aasialaiseen ruokaan, mutta esim. kanankoipien kanssa sopii oikein hyvin.
Ja muikut oli vielä valmiiksi perattuja! Lapsena tykkäsin hirveästi perata pieniä muikkuja, kun se oli niin ihanan ällöä ja kiinnostavaa yhtä aikaa.
Meillä onkin tosiaan ollut oikea retroruokaviikko, koska alkuviikosta tehtiin lihapiirakkaa. Idea tuli äitiltä, kun haluttiin vähän vaihtelua meidän kovin tarjousjauhelihapitoiseen ruokavalioon (spagettia ja jauhelihakastiketta, makaronilaatikkoa, lihapullia, jauhelihapihvejä, lasagnea ja sitten takas spagettiin...). Piirakka tehtiin suunnilleen tällä Hesarin ohjeella, tosin kaksinkertaistettiin. Rahkavoitaikina oli tuttu yläasteen kotitaloustunneilta. Miksi se muuten on rahkaVOItaikinaa, jos siihen tulee margariinia? Piirakasta tuli joka tapauksessa hyvää, jopa niin autenttista, että Tapani kaipaili väliin paistettua kananmunaa ja nakkeja...
Korvattiin muuten tuo täytteen riisi Torinon ohrahelmillä, ja toimi loistavasti! Ollaan muutenkin lähiaikoina korvattu riisinsyöntiämme noilla Torinon ohratuotteilla. Mä tykkään erityisesti tosta täsjyväohrasta, jota tarvii keittää vaan 8 min. Terveellisempi, nopeampi, kotimaisempi ja ympäristöystävällisempi vaihtoehto riisille, ja vähän vaihtelua tähän ainaiseen riisiä-pastaa-perunaa -kolmikkoon! Kannattaa ehdottomasti kokeilla, tosin ainakin täällä tuntuu olevan kaupoista välillä loppu. En tosin käyttäisi mihinkään aasialaiseen ruokaan, mutta esim. kanankoipien kanssa sopii oikein hyvin.
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Kieliongelmia
Raksilan Citymarketin tarjous:
Vilkaisin cittarissa kylttiä ja pohdiskelin, että mikähän se tuollainen maiva on ja miten sitä valmistetaan, kun olis aika halpaa. En kuitenkaan edes vilkaissut tiskiin. Kotona sitten googletus: sehän olisikin ollut muikkua! Ja vielä just kun olen valittanut, että meidän ruokavaliomme on lähiaikoina koostunut suurimmaksi osaksi jauhelihasta, jota tuntuu olevan täällä jatkuvasti tarjouksessa tai alennuksessa! Vieläköhän tuota löytyisi huomenna?
Vilkaisin cittarissa kylttiä ja pohdiskelin, että mikähän se tuollainen maiva on ja miten sitä valmistetaan, kun olis aika halpaa. En kuitenkaan edes vilkaissut tiskiin. Kotona sitten googletus: sehän olisikin ollut muikkua! Ja vielä just kun olen valittanut, että meidän ruokavaliomme on lähiaikoina koostunut suurimmaksi osaksi jauhelihasta, jota tuntuu olevan täällä jatkuvasti tarjouksessa tai alennuksessa! Vieläköhän tuota löytyisi huomenna?
torstai 16. syyskuuta 2010
Huonoja päiviä ja hyviä päiviä
Joskus on sellaisia päiviä kuin eilen ja toissapäivänä. Niinä päivinä ulkona on kylmää ja sateista, graduntekoon tulee (itsestä riippumaton) viive ja saa kuulla, ettei viime viikkojen kovasta kiristä huolimatta ehdikään valmistua niin, että pääsisi juhlimaan CEMS-valmistujaisia Rotterdamiin joulukuussa. Ja minä kun olin niin odottanut joulukuista Rotterdamia ja kaikkien kavereiden tapaamista! Ajatus valmistujaisista on itseasiassa ollut päämotivaattorini gradun kanssa viime aikoina, ja nyt siitä ei sitten tulekaan mitään. Lisäksi masensi Oulun toivottomalta vaikuttava työtilanne. Tuntui, ettei mistään tule mitään.
Ja sitten on sellaisia päiviä kuin tänään. Gradustressi helpottaa, koska sitä ei olekaan pakko kirjoittaa hampaat irvessä seuraavat pari viikkoa. Netistä löytyy juuri täydellinen työmahdollisuus haettavaksi. Tapani kokeilee tehdä lasagnea lounaaksi ja onnistuu hyvin, vain juustokastike palaa hieman pohjaan. Aurinko paistaa. Käydään kävellen kaupassa ja nähdään matkalla paljon kauniin ruskaisia puita, nurmikolla ihan selviä hattivatteja ja kuin suoraan sadusta oleva kärpässieni. Kaupassa myydään tarjousnaudanjauhelihaa 1,99e/kg (no hei, me ollaan köyhiä opiskelijoita!). Kohta aletaan leipoa sämpylöitä, ja katsoa uutta telkkarilöytöämme, Sokkokokkia. Myöhemmin tulee vielä Neloselta vanha Beck-leffa. Ja kaiken lisäksi mietin, että kun en kerran ole menossa Rotterdamiin joulukuussa, niin mulla olis kyllä ilmainen majoitusmahdollisuus ystävien luona Hampurissa...
Ja sitten on sellaisia päiviä kuin tänään. Gradustressi helpottaa, koska sitä ei olekaan pakko kirjoittaa hampaat irvessä seuraavat pari viikkoa. Netistä löytyy juuri täydellinen työmahdollisuus haettavaksi. Tapani kokeilee tehdä lasagnea lounaaksi ja onnistuu hyvin, vain juustokastike palaa hieman pohjaan. Aurinko paistaa. Käydään kävellen kaupassa ja nähdään matkalla paljon kauniin ruskaisia puita, nurmikolla ihan selviä hattivatteja ja kuin suoraan sadusta oleva kärpässieni. Kaupassa myydään tarjousnaudanjauhelihaa 1,99e/kg (no hei, me ollaan köyhiä opiskelijoita!). Kohta aletaan leipoa sämpylöitä, ja katsoa uutta telkkarilöytöämme, Sokkokokkia. Myöhemmin tulee vielä Neloselta vanha Beck-leffa. Ja kaiken lisäksi mietin, että kun en kerran ole menossa Rotterdamiin joulukuussa, niin mulla olis kyllä ilmainen majoitusmahdollisuus ystävien luona Hampurissa...
tiistai 14. syyskuuta 2010
Lääket. kandin suurin pelko
(Juu, voi olla vähän kandiaiheisia nämä kirjoitukset, mutta yrittäkää ymmärtää - asun yhden kanssa yksiössä ja syön usein lounasta useamman seurassa nyt kun tavakseni on tullut kirjoittaa gradua lääketieteellisen tiedekunnan kirjastossa!)
Mikä on lääketieteen kandin suurin pelko, ainakin jos ei lasketa mukaan ensimmäistä itsenäistä työvuoroa? Vastaus selvisi tänään lounaalla...
Paikka: Lääketieteellisen tiedekunnan ruokala lounasaikaan
Henkilöt: Joukko n.23-26-vuotiaita miespuolisia kandeja, sekä yhden melkein-ekonomi-kihlattu (joukon ainoa nainen)
Kandit keskustelevat syödessään vilkkaasti. Suosituin keskustelunaihe on seuraavan päivän opetus, jossa on tarkoitus tutkia ja diagnosoida KNK-potilas itsenäisesti. Suurin osa aikoo ruokailun jälkeen mennä harjoittelemaan tutkimista opiskelijakavereillaan. Puhutaan siitä, kuka yökkää helposti kun peili työnnetään kurkkuun, ja mitä siellä on nähty jne.
Joukkoon liittyy muutama kandi, jotka tulevat juuri oman ryhmänsä vastaavanlaisesta opetuksesta. Keskustelu siirtyy luonnollisesti heidän kokemuksiinsa ja diagnooseihinsa, milllaista oli ja näkyikö mitään. Sitten:
Kandi X: ...Joo, siellä tilassa oli aika ahdasta, kun osalla oli saattaja mukana. Siis osa potilaista oli lapsia.
Pöytään laskeutuu säikähtänyt hiljaisuus, nuorten miesten kasvot valahtavat valkeiksi. "Lapsia?!"
Hetkessä koko pöytäseurue on suorastaan paniikin vallassa. "Ei kukaan oo sanonu, että siellä voi olla lapsia!" "Ne huutaa ja kiljuu ja itkee!" "Miten niiltä voi nähdä mitään? Niitähän pitää pitää kiinni!" Kylmä hiki alkaa jo selkeästi helmeillä usealla otsalla. Jopa kotikandini, joka rakastaa sukulaislasten seuraa, näyttää epämääräisen huolestuneelta ja pahoinvoivalta.
Kandi X tarkentaa, että lapset olivat kyllä kouluikäisiä, joten eivät huutaneet ja rimpuilleet. Pöytään jää silti vakavoitunut tunnelma ja selvästi aistittava lievä paniikki loppuruokailun ajaksi. Kukaan ei sanonut, että potilas voi olla myös LAPSI!
Mikä on lääketieteen kandin suurin pelko, ainakin jos ei lasketa mukaan ensimmäistä itsenäistä työvuoroa? Vastaus selvisi tänään lounaalla...
Paikka: Lääketieteellisen tiedekunnan ruokala lounasaikaan
Henkilöt: Joukko n.23-26-vuotiaita miespuolisia kandeja, sekä yhden melkein-ekonomi-kihlattu (joukon ainoa nainen)
Kandit keskustelevat syödessään vilkkaasti. Suosituin keskustelunaihe on seuraavan päivän opetus, jossa on tarkoitus tutkia ja diagnosoida KNK-potilas itsenäisesti. Suurin osa aikoo ruokailun jälkeen mennä harjoittelemaan tutkimista opiskelijakavereillaan. Puhutaan siitä, kuka yökkää helposti kun peili työnnetään kurkkuun, ja mitä siellä on nähty jne.
Joukkoon liittyy muutama kandi, jotka tulevat juuri oman ryhmänsä vastaavanlaisesta opetuksesta. Keskustelu siirtyy luonnollisesti heidän kokemuksiinsa ja diagnooseihinsa, milllaista oli ja näkyikö mitään. Sitten:
Kandi X: ...Joo, siellä tilassa oli aika ahdasta, kun osalla oli saattaja mukana. Siis osa potilaista oli lapsia.
Pöytään laskeutuu säikähtänyt hiljaisuus, nuorten miesten kasvot valahtavat valkeiksi. "Lapsia?!"
Hetkessä koko pöytäseurue on suorastaan paniikin vallassa. "Ei kukaan oo sanonu, että siellä voi olla lapsia!" "Ne huutaa ja kiljuu ja itkee!" "Miten niiltä voi nähdä mitään? Niitähän pitää pitää kiinni!" Kylmä hiki alkaa jo selkeästi helmeillä usealla otsalla. Jopa kotikandini, joka rakastaa sukulaislasten seuraa, näyttää epämääräisen huolestuneelta ja pahoinvoivalta.
Kandi X tarkentaa, että lapset olivat kyllä kouluikäisiä, joten eivät huutaneet ja rimpuilleet. Pöytään jää silti vakavoitunut tunnelma ja selvästi aistittava lievä paniikki loppuruokailun ajaksi. Kukaan ei sanonut, että potilas voi olla myös LAPSI!
maanantai 13. syyskuuta 2010
Luterilaiselämää (?)
Luin hiljattain tämän uskontoa ja kulttuuria koskevan kolumnin, jossa oli muutamia tosi hyviä pointteja. Olen itse saanut huomata viimeisten parin kuukauden aikana, että vaikka suomalaiset yleisesti ovatkin toista mieltä, niin Suomi on itseasiassa uskonnollinen maa. Luterilaisuus tuntuu tosiaan olevan vesijohtovedessä. Juu, kyllä minäkin olen ihan viattomasti monesti selittänyt ulkomaalaisille, että Suomi on tosi maallistunut, melkein kaikki kuuluvat kirkkoon, mutta ei siellä kukaan käy jne. Nyt olen saanut huomata, että menin vain virran mukana. Ja jos erehtyy pysähtymään ja sanomaan "Hei, hetkinen..!", niin se virta tulee päälle, puskee yli ja jyrää alleen.
Minun lähiaikojen uskontopohdintani johtuvat tietenkin jo aiemmin selitetystä päätöksestämme mennä naimisiin maistraatissa. Sittemminhän onkin käynyt ilmi, että tämä on murhan jälkeen suunnilleen pahinta mitä suomalainen voi tehdä. Ei sillä ole väliä, montako vuotta sitten kävi viimeksi kirkossa tai mitä henkilökohtaisesti uskoo, kunhan vihkijänä toimii pappi. Olen ihan oikeasti maistraattikokemuksia googlatessani löytänyt tarinoita, joissa sukulaiset kieltäytyvät tulemasta häihin, koska paria ei vihitä kirkossa. Siis Suomessa! Tai mitä kertoo yleisestä asenteesta morsiuspukuliikkeen myyjän eräälle morsiamelle esittämä kysymys: "Niin, tuleeko teille siis ihan oikeat kirkkohäät?". Jep, olitpa miten pakana tahansa, et Suomessa mene oikeasti naimisiin, jos et tee sitä kirkossa. Se kun nyt vain on niin, että asiaan kuuluu seistä siellä alttarilla kuuliaisesti hymyillen, kun pappi puhuu Jumalasta. Vihkiraamattuakaan tuskin kovin moni on jälkeenpäin avannut, mutta hei, sehän kuuluu perinteeseen.
Näitä asioita minut sai nyt taas uudelleen pohtimaan eräs tapaus pari viikkoa sitten. Olin veljeni perheen luona yökylässä 8-vuotissynttäreiden takia. Kahdeksanvuotiaan lahjakasasta paljastui mm. Peppi Pitkätossu -kirja, jota toki piti sitten samana iltana lukea synttärisankarille ja hänen pikkusiskolleen iltasaduksi. Mainittakoon, että kyseinen perhe ei kuulu kirkkoon, lapsia ei ole kastettu, eikä kotona varmastikaan uskonasioita opetettu. Lapset ovat käyneet/käyvät kunnallista päiväkotia ja koulua. Heti Peppi Pitkätossun alussa kerrotaan, että Pepin äiti on enkeli. Tässä kohtaa kahdeksanvuotias keskeytti minut seuraavasti:
"Niin! Kun se menee silleen, että kun kuolee, niin henki menee niinku taivaaseen! Ja siellä alkaa sitten uusi elämä!".
Menin täysin hämilleni, koska en tiennyt mitä sanoa. Tyydyin epämääräiseen myöntämiseen ja jatkoin lukemista. Mutta mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? "Olet oikeassa", vaikka tiedät ettei se ole perheen näkökanta asiaan? "Jotkut ihmiset uskovat niin", mikä olisi suunnilleen sama kuin sanoisi noin lapselle joulupukista? Onneksi tyttö sentään piti itsestäänselvänä tuota taivasta sen sijaan että olisi ottanut mukaan myös helvetin jne, siitä saamme kai sentään kiittää luterilaisuutta.
Loppuun vielä pieni ajatusleikki. Et ehkä näe ylläolevaa tilannetta millään lailla ongelmallisena, mutta tässä vähän mietittävää: Mitä jos kyseinen perhe olisikin esimerkiksi muuttanut ulkomaille, sanotaan nyt vaikka johonkin muslimimaahan, ja laittanut lapset siellä kunnalliseen (ei uskonnolliseen) päivähoitoon. Mitä jos perheen kahdeksanvuotias olisi silmät kirkkaina ja innostuneena yhtäkkiä lainannut Koraania? Tai kyse olisi vaikka katolisesta maasta ja tyttö olisi lisännyt selitykseensä helvetin ja sinne joutuvat syntiset? Olisiko tilanne mielestäsi toinen, ja jos niin miksi?
Minun lähiaikojen uskontopohdintani johtuvat tietenkin jo aiemmin selitetystä päätöksestämme mennä naimisiin maistraatissa. Sittemminhän onkin käynyt ilmi, että tämä on murhan jälkeen suunnilleen pahinta mitä suomalainen voi tehdä. Ei sillä ole väliä, montako vuotta sitten kävi viimeksi kirkossa tai mitä henkilökohtaisesti uskoo, kunhan vihkijänä toimii pappi. Olen ihan oikeasti maistraattikokemuksia googlatessani löytänyt tarinoita, joissa sukulaiset kieltäytyvät tulemasta häihin, koska paria ei vihitä kirkossa. Siis Suomessa! Tai mitä kertoo yleisestä asenteesta morsiuspukuliikkeen myyjän eräälle morsiamelle esittämä kysymys: "Niin, tuleeko teille siis ihan oikeat kirkkohäät?". Jep, olitpa miten pakana tahansa, et Suomessa mene oikeasti naimisiin, jos et tee sitä kirkossa. Se kun nyt vain on niin, että asiaan kuuluu seistä siellä alttarilla kuuliaisesti hymyillen, kun pappi puhuu Jumalasta. Vihkiraamattuakaan tuskin kovin moni on jälkeenpäin avannut, mutta hei, sehän kuuluu perinteeseen.
Näitä asioita minut sai nyt taas uudelleen pohtimaan eräs tapaus pari viikkoa sitten. Olin veljeni perheen luona yökylässä 8-vuotissynttäreiden takia. Kahdeksanvuotiaan lahjakasasta paljastui mm. Peppi Pitkätossu -kirja, jota toki piti sitten samana iltana lukea synttärisankarille ja hänen pikkusiskolleen iltasaduksi. Mainittakoon, että kyseinen perhe ei kuulu kirkkoon, lapsia ei ole kastettu, eikä kotona varmastikaan uskonasioita opetettu. Lapset ovat käyneet/käyvät kunnallista päiväkotia ja koulua. Heti Peppi Pitkätossun alussa kerrotaan, että Pepin äiti on enkeli. Tässä kohtaa kahdeksanvuotias keskeytti minut seuraavasti:
"Niin! Kun se menee silleen, että kun kuolee, niin henki menee niinku taivaaseen! Ja siellä alkaa sitten uusi elämä!".
Menin täysin hämilleni, koska en tiennyt mitä sanoa. Tyydyin epämääräiseen myöntämiseen ja jatkoin lukemista. Mutta mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? "Olet oikeassa", vaikka tiedät ettei se ole perheen näkökanta asiaan? "Jotkut ihmiset uskovat niin", mikä olisi suunnilleen sama kuin sanoisi noin lapselle joulupukista? Onneksi tyttö sentään piti itsestäänselvänä tuota taivasta sen sijaan että olisi ottanut mukaan myös helvetin jne, siitä saamme kai sentään kiittää luterilaisuutta.
Loppuun vielä pieni ajatusleikki. Et ehkä näe ylläolevaa tilannetta millään lailla ongelmallisena, mutta tässä vähän mietittävää: Mitä jos kyseinen perhe olisikin esimerkiksi muuttanut ulkomaille, sanotaan nyt vaikka johonkin muslimimaahan, ja laittanut lapset siellä kunnalliseen (ei uskonnolliseen) päivähoitoon. Mitä jos perheen kahdeksanvuotias olisi silmät kirkkaina ja innostuneena yhtäkkiä lainannut Koraania? Tai kyse olisi vaikka katolisesta maasta ja tyttö olisi lisännyt selitykseensä helvetin ja sinne joutuvat syntiset? Olisiko tilanne mielestäsi toinen, ja jos niin miksi?
torstai 9. syyskuuta 2010
Elämää kandin kanssa, osa X
Kun asuu samassa taloudessa lääketieteen (melkein-)ammattilaisen kanssa, löytyy postilaatikosta joka perjantai Lääkärilehti ja usein myös Mediuutiset tai Nuori Lääkäri. Lehdissä on aina maallikollekin (ainakin tälläiselle tiedesuuntautuneelle pohdiskelijalle) mielenkiintoisia artikkeleita ja pikku-uutisia. Olen mm. oppinut, että lääkäriopiskelijat ovat tutkimuksen mukaan aika pelottavan porvarillista ja oikeistolaista porukkaa (ja hei, minä sentään opiskelen kauppakorkeakoulussa), että vauvan imettäminen rokotushetkellä vähentää rokotuksen kipua. ja että tutkimus narkolepsian ja sikainfluenssarokotteen yhteyksistä oli vähintäänkin kyseenalainen, koska monet tutkimuksessa mainitut lääkärit eivät olleet omasta mielestään osallistuneet tutkimuksen julkaisuun millään lailla. Valitettavasti joka lehdestä löytyy myös erikoisempi potilastapaus tai pohdintaa mahdollisista hoitovirheistä. Nämä tulevat jotenkin aina puun takaa, sitä lukee ensin mielenkiintoisia pikku-uutisia ja sivua käännettyään löytää jutun, joka tuntuu olevan aina jompaa kumpaa seuraavista tyypeistä:
1. Potilas (joka on aina jonkun perheenjäsenesi ikäinen) on ollut muutaman päivän kipeä ja hakeutuu lääkäriin. Yhtäkkiä potilaan tila huononee. Lääkärit tekevät kaikkensa, mutta potilas kuolee, koska ei mennyt aiemmin hoitoon/koska asialle nyt ei vaan voinut mitään/koska jotain tärkeää ei tajuttu heti.
2. Odottava äiti, vauva tai pieni lapsi joutuu sairaalaan. Tässä on oikeastaan ihan sama, miksi tai miten, mutta lopputuloksena on aina joko lapsen kuolema tai vakava aivovaurio. Kaiken lisäksi toisinaan syynä on hoitohenkilökunnan inhimillinen virhe.
Tällaisten tapausten takia Tapani on alkanut kieltää minulta kyseisten lehtien lukemisen. On ilmeisesti kyllästynyt jokaviikonloppuiseen episodiin, jossa minä ojennan lehteä kalpeana: "Luitko sä tän?!". Tiedän itsekin, että mun ei pitäisi niitä lukea, mutta se edellisen potilastapauksen kauheus aina unohtuu, ja tartun taas lehteen. Ymmärrän myös, että eihän ne tapaukset lehteen pääsisikään, jos olisivat tavallisia, mutta silti....
Tiedonjanoiselle muuten tarjoaa runsaasti luettavaa nykyään myös meidän kotikirjahylly, joka pullistelee monisatasivuisia tiiliskiviä eri lääketieteen aloilta. Sieltä on hyvä käydä lueskelemassa kaikki kaikista ikinä itsellä diagnosoiduista sairauksista ja tarkistaa lääkitys Pharmaca Fennicasta. Yhden opuksen Tapani on kuitenkin julistanut ehdottomasti pannaan, kunnes meidän tulevat mahdolliset lapset ovat turvallisesti aikuisia: Lasten infektiosairaudet on välillä aika painajaismaista materiaalia kaikkine superharvinaisine, salakavalasti alkavine ja vaikeasti diagnosoitavine infektioineen. Sama kohtalo odottanee myös Psykiatriaa, mä kun olen ehtinyt jo löytää itselleni sieltä yhden fobian ja jopa mahdollisen persoonallisuushäiriön ;)
1. Potilas (joka on aina jonkun perheenjäsenesi ikäinen) on ollut muutaman päivän kipeä ja hakeutuu lääkäriin. Yhtäkkiä potilaan tila huononee. Lääkärit tekevät kaikkensa, mutta potilas kuolee, koska ei mennyt aiemmin hoitoon/koska asialle nyt ei vaan voinut mitään/koska jotain tärkeää ei tajuttu heti.
2. Odottava äiti, vauva tai pieni lapsi joutuu sairaalaan. Tässä on oikeastaan ihan sama, miksi tai miten, mutta lopputuloksena on aina joko lapsen kuolema tai vakava aivovaurio. Kaiken lisäksi toisinaan syynä on hoitohenkilökunnan inhimillinen virhe.
Tällaisten tapausten takia Tapani on alkanut kieltää minulta kyseisten lehtien lukemisen. On ilmeisesti kyllästynyt jokaviikonloppuiseen episodiin, jossa minä ojennan lehteä kalpeana: "Luitko sä tän?!". Tiedän itsekin, että mun ei pitäisi niitä lukea, mutta se edellisen potilastapauksen kauheus aina unohtuu, ja tartun taas lehteen. Ymmärrän myös, että eihän ne tapaukset lehteen pääsisikään, jos olisivat tavallisia, mutta silti....
Tiedonjanoiselle muuten tarjoaa runsaasti luettavaa nykyään myös meidän kotikirjahylly, joka pullistelee monisatasivuisia tiiliskiviä eri lääketieteen aloilta. Sieltä on hyvä käydä lueskelemassa kaikki kaikista ikinä itsellä diagnosoiduista sairauksista ja tarkistaa lääkitys Pharmaca Fennicasta. Yhden opuksen Tapani on kuitenkin julistanut ehdottomasti pannaan, kunnes meidän tulevat mahdolliset lapset ovat turvallisesti aikuisia: Lasten infektiosairaudet on välillä aika painajaismaista materiaalia kaikkine superharvinaisine, salakavalasti alkavine ja vaikeasti diagnosoitavine infektioineen. Sama kohtalo odottanee myös Psykiatriaa, mä kun olen ehtinyt jo löytää itselleni sieltä yhden fobian ja jopa mahdollisen persoonallisuushäiriön ;)
tiistai 24. elokuuta 2010
Leivontaa: Luumu-toscapiirakka
Ei pelkoa, ei tästä mitään leivontablogia ole tulossa. Ajattelin nyt kuitenkin laittaa tänne tämän yhden reseptin, koska a) onpahan jossain tallessa, b) Suomesta tuntuu löytyvän aika vähän luumupiirakkareseptejä yleensäkään ja c) varsinkaan yhtään luumu-toscapiirakan reseptiä en ole netistä löytänyt (ja d) tää oli tosi hyvää!).
Tämän luumupiirakan tarina on nyt se, että näin Citymarketissa luumuja tarjoushintaan 0,89e/kg. Mulle tuli heti mieleen, että noistahan voisi lähiaikoina vaikka leipoa jotain, kun ei ole tullut mitään pitkään aikaan leivottua. Googlailin siis vähän ohjeita, mutta en löytänyt oikein mitään kivaa. Suomessa ei taideta luumuja kovinkaan paljon käyttää leivonnassa (paitsi meillä sinä syksynä, kun äiti toi ystävänsä kanssa Virosta auton takakontillisen luumuja ja meillä syötiin luumuhilloa niin paljon että mä en sitä halunnut enää nähdäkään, varsinkaan kääretortun välissä). Kysäisin sitten reseptejä saksalaisilta ystäviltäni, koska muistan että ainakin Wienissä mainostettiin joka kahvilassa alkusyksystä Zwetschgenkuchenia. Sain kaksi reseptiä, perinteisemmän rahkavoitaikinatyyppisen muruilla ja sitten tämän "Zwetshgenkuchen einmal anders"-reseptin. Nimestä siis voi päätellä jo, että ei sitä perinteistä vaan jotain muuta.
Ja kyllä tämä muuten olikin hyvää! Kuvasta voi huomata, että tummui ehkä päältä pikkasen liikaa, mutta ei haitannut onneksi makua. Alunperin tarkoitus oli, että kutsuttaisiin joku kaveri kylään syömään tätä, mutta lopulta ei raaskittu vaan syötiin piirakka kahdestaan kolmessa päivässä! Tapani tykkäsi tästä erityisesti vaniljajätskin kanssa, mutta toisaalta tuo toscapäällyste on sen verran makea, että se voi olla joillekin jo liian imelää.
Tässä siis suomennettu ohje ja käyttämäni desimitat. Ohjeen mukaan tämä on tarkoitettu 28 senttiseen vuokaan, mutta meillä oli vaan n. 25 senttinen. Tuli siis vähän paksumpi, muttei meitä ainakaan haitannut.
Luumu-toscapiirakka
500gr luumuja (käytin niitä violetteja, pitkiä luumuja jotka on nyt halpoja, ostin n.600gr kivineen)
4 munaa
150 gr = n.1,7 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
175gr = n.2,7 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
100 gr voita
0,5 dl kuohukermaa
Toscatäyte:
75gr voita
75gr = vajaa desi sokeria (sokeri loppui kesken, joten laitoin 0,5dl ja enemmän hunajaa)
2 rkl hunajaa
1/2 tl kanelia
25gr = n.0,4 dl vehnäjauhoja
125 gr mantelilastuja (ostin Pirkan 100gr:n pussin, riitti ihan ok)
Pese luumut, poista kivet ja paloittele luumut (jätin aika reiluiksi palasiksi). Vatkaa munat, sokeri ja vaniljasokeri vaahdoksi. Sekoita leivinjauhe jauhoihin ja lisää osissa muna-sokerivaahtoon. Lisää varovasti sulatettu voi. Lisää lopuksi kerma.
Kaada taikina voideltuun piirakkavuokaan ja kaada luumut päälle. Paista 200 asteessa 15-20 minuuttia.
Täyte: Lämmitä voi, sokeri, hunaja ja kaneli kattilassa. Sekoita joukkoon jauhot ja mantelilastut, anna kiehua hetki. Levitä massa esipaistetun piirakan päälle. Paista 200 asteessa jälleen n.15 minuuttia.
Kannattaa ehdottomasti kokeilla nyt kun luumut on halpoja (tällä hetkellä näytti olevan 1,60e/kg). Tästä tykkää nimittäin varmasti nekin, joilla yleensä on ennakkoluuloja luumujen suhteen! Ja tää vois myös toimia omenan kanssa hyvin, kun tässä on tuota kaneliakin.
(Muina kuulumisina kerrottakoon, että me saatiin oma saunavuoro! Tämä on harvinaista, koska tän talon saunavuorot on varattu perheasunnoille ja me sinnitellään toistaiseksi tässä yksiössä. Yksiöasukkaat saa normaalisti vaan peruutusvuoroja, mutta kun Tapani meni selittämään tilanteen PSOASin toimistoon, niin saatiin oma! Se on tiistaisin klo 19-20. Ei ehkä ihanteellisin aika, mutta meitä ei haittaa, kunhan päästään vihdoin säännöllisesti saunomaan!)
Tämän luumupiirakan tarina on nyt se, että näin Citymarketissa luumuja tarjoushintaan 0,89e/kg. Mulle tuli heti mieleen, että noistahan voisi lähiaikoina vaikka leipoa jotain, kun ei ole tullut mitään pitkään aikaan leivottua. Googlailin siis vähän ohjeita, mutta en löytänyt oikein mitään kivaa. Suomessa ei taideta luumuja kovinkaan paljon käyttää leivonnassa (paitsi meillä sinä syksynä, kun äiti toi ystävänsä kanssa Virosta auton takakontillisen luumuja ja meillä syötiin luumuhilloa niin paljon että mä en sitä halunnut enää nähdäkään, varsinkaan kääretortun välissä). Kysäisin sitten reseptejä saksalaisilta ystäviltäni, koska muistan että ainakin Wienissä mainostettiin joka kahvilassa alkusyksystä Zwetschgenkuchenia. Sain kaksi reseptiä, perinteisemmän rahkavoitaikinatyyppisen muruilla ja sitten tämän "Zwetshgenkuchen einmal anders"-reseptin. Nimestä siis voi päätellä jo, että ei sitä perinteistä vaan jotain muuta.
Ja kyllä tämä muuten olikin hyvää! Kuvasta voi huomata, että tummui ehkä päältä pikkasen liikaa, mutta ei haitannut onneksi makua. Alunperin tarkoitus oli, että kutsuttaisiin joku kaveri kylään syömään tätä, mutta lopulta ei raaskittu vaan syötiin piirakka kahdestaan kolmessa päivässä! Tapani tykkäsi tästä erityisesti vaniljajätskin kanssa, mutta toisaalta tuo toscapäällyste on sen verran makea, että se voi olla joillekin jo liian imelää.
Tässä siis suomennettu ohje ja käyttämäni desimitat. Ohjeen mukaan tämä on tarkoitettu 28 senttiseen vuokaan, mutta meillä oli vaan n. 25 senttinen. Tuli siis vähän paksumpi, muttei meitä ainakaan haitannut.
Luumu-toscapiirakka
500gr luumuja (käytin niitä violetteja, pitkiä luumuja jotka on nyt halpoja, ostin n.600gr kivineen)
4 munaa
150 gr = n.1,7 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
175gr = n.2,7 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
100 gr voita
0,5 dl kuohukermaa
Toscatäyte:
75gr voita
75gr = vajaa desi sokeria (sokeri loppui kesken, joten laitoin 0,5dl ja enemmän hunajaa)
2 rkl hunajaa
1/2 tl kanelia
25gr = n.0,4 dl vehnäjauhoja
125 gr mantelilastuja (ostin Pirkan 100gr:n pussin, riitti ihan ok)
Pese luumut, poista kivet ja paloittele luumut (jätin aika reiluiksi palasiksi). Vatkaa munat, sokeri ja vaniljasokeri vaahdoksi. Sekoita leivinjauhe jauhoihin ja lisää osissa muna-sokerivaahtoon. Lisää varovasti sulatettu voi. Lisää lopuksi kerma.
Kaada taikina voideltuun piirakkavuokaan ja kaada luumut päälle. Paista 200 asteessa 15-20 minuuttia.
Täyte: Lämmitä voi, sokeri, hunaja ja kaneli kattilassa. Sekoita joukkoon jauhot ja mantelilastut, anna kiehua hetki. Levitä massa esipaistetun piirakan päälle. Paista 200 asteessa jälleen n.15 minuuttia.
Kannattaa ehdottomasti kokeilla nyt kun luumut on halpoja (tällä hetkellä näytti olevan 1,60e/kg). Tästä tykkää nimittäin varmasti nekin, joilla yleensä on ennakkoluuloja luumujen suhteen! Ja tää vois myös toimia omenan kanssa hyvin, kun tässä on tuota kaneliakin.
(Muina kuulumisina kerrottakoon, että me saatiin oma saunavuoro! Tämä on harvinaista, koska tän talon saunavuorot on varattu perheasunnoille ja me sinnitellään toistaiseksi tässä yksiössä. Yksiöasukkaat saa normaalisti vaan peruutusvuoroja, mutta kun Tapani meni selittämään tilanteen PSOASin toimistoon, niin saatiin oma! Se on tiistaisin klo 19-20. Ei ehkä ihanteellisin aika, mutta meitä ei haittaa, kunhan päästään vihdoin säännöllisesti saunomaan!)
maanantai 16. elokuuta 2010
Firenze ja Milano valokuvin
Tapani kuluttaa aikaa Riian lentokentällä koneenvaihtoa odotellessa.
Ponte Vecchio
Daavid-kopio, näimme aidon myöhemmin museossa ja oli se kyllä vaikuttava.
Firenzestä löytyi myös Ben&Jerry's!
Duomoa oli ihailemassa myös muutama muu ihminen...
Näkymä Arno-joen yli Firenzeen Piazzale Michelangelolta
Näkymä kaupunkia ympäröiville kukkuloille
Löysimme hotellin läheltä maailman parhaan pizzerian. Tapanin quattro stagioni: kinkkua, artisokkaa, oliiveja, herkkusieniä. Raaka-aineista huolimatta hyvää!
Firenzestä löytyi myös Fantasiapelit-tyyppinen kauppa, jonka seinämaalaus tässä.
Sirje turistipizzeriassa vilvoittavan vesisumun keskellä. Pizza ok, muttei yhtä hyvää kuin siellä toisessa.
Paras pizza ikinä: mozzarellaa, kinkkua, pinaattia ja ricotta-juustoa siellä paremmassa pizzeriassa. Huomatkaa, ei tomaattikastiketta!
Palazzo Pitti puutarhasta katsottuna
Lepohetki. Puutarha oli rakennettu kukkuloille ja kuumuudessa kapuaminen kävi voimille.
Sitruunoita!
Iltakävelymme keskeytyi: aikooko tuo mies todella mennä kalastamaan keskelle jokea?! Ja mitä sillä on syöttinä, onko tuo PULU? Minkälaisia merihirviöitä pyydystetään pululla? Oli pakko jäädä katsomaan ja odottamaan.
Ja tarpeeksi kauan odotettuamme alkoi tapahtua...
Toinenkin kalastaja ilmestyi avuksi. Mutta mikä ihme sieltä nousee?
No tuo on kyllä iso kala! Taitaa olla monni.
On se iso! Lopuksi miehet laskivat kalan takaisin ja pääsimme jatkamaan iltakävelyämme.
Italiassa junat kulkevat kolmeasataa ja lähtevät ja saapuvat aikataulussa. Pitäisiköhän VR:ää vähän hävettää, että Italiassakin junat kulkevat nykyään luotettavammin?
Maailman hienoin McDonalds Milanossa?
Firenze ja Milano 4.-11.8.
En aio kirjoittaa tähän mitään päiväkohtaista selostusta Italian-matkastamme, mutta tässä tärkeimmät pähkinänkuoressa, seuraavassa postauksessa vielä erikseen kuvia:
- Lensimme reittiä Oulu-Riika-Milano-Riika-Oulu, tosin tuohon sisältyi myös välilaskut Turussa, joten oikeastaan reitti oli siis Oulu-Turku-Riika-Milano-Riika-Turku-Oulu. Milanon ja Firenzen välin kuljimme junalla molempiin suuntiin.
- Mennessä oli kirkas sää, joten nähtiin koneesta Alpit. Toiseksi hienointa, mitä olen koneen ikkunasta nähnyt (hienointa oli tietysti Singapore-Sydney –välillä Australian punainen hiekkaerämaa)!
- Kävelimme jalkamme kipeiksi joka päivä, mutta söimme joka päivä myös gelatoa. Mun lempparimaku oli meloni, Tapanin minttu. Muita maistettuja makuja oli mm. keksi, suklaa, mansikka, kinder, verigreippi, sitruuna, vadelma, kiivi, metsämarja, vesimeloni, valkosuklaa, creme caramel, mango, passionhedelmä jne.
- Hotelli Firenzessä oli todella hyvä, saatiin vielä parempi huone kuin varattiin. Aamiainen tarjoiltiin terassilla: kaakaota (pöytään kannettuna pienessä kannussa), paahtoleipää, jugurttia, croissantteja, omenan kokoisia mehukkaita nektariineja…
- Sää oli hyvä, yleensä siinä +30 tai yli. Ensimmäisenä päivänä ukkosti, mutta pidettiin sadetta yhdessä kirkossa ja sitten kahvilan terassilla. Vettä kului joka päivä runsaasti.
- Kamera tippui parin lomapäivän jälkeen kivetykselle, kun olin antamassa sitä Tapanille ja luulin Tapanin saaneen siitä jo otteen. Harmitti, mutta tiesin heti että uusi on ostettava, koska lomaa vielä monta päivää jäljellä. Kameroita myyvää kauppaa oli tosi vaikeaa löytää turistikeskustan vaate- ja nahkaliikkeiden lomasta, mutta lopulta löydettiin yksi rautatieasemalta. Nyt mulla on uusi punainen kamera, se vanha olikin jo neljä vuotta vanha ja olin joka tapauksessa harkinnut uuden hankkimista jo vuoden verran.
- Nähtiin aivan käsittämättömät määrät renessanssin taideaarteita, mm. Daavid, Venuksen syntymä, Kevät... Kierrettiin tietysti se kuuluisa Uffizi ja käytiin ihailemassa Daavidia toisessa museossa. En yleensä tykkää siitä, jos kirkkoihin on pääsymaksu, mutta jos pienessäkin kirkossa on enemmän Donatelloja ja Fra Angelicoja kuin keskimääräisessä eurooppalaisessa taidemuseossa, niin kyllä siitä voi maksaa 3,50e/kirkko. Lisäksi käytiin myös Palazzo Pittissä, jossa taidetta oli vielä lisää aivan käsittämättömät määrät. Tuli nähtyä kaikkien Turtlesien töitä ;) Erikseen pitää vielä mainita useisiin museoihin jakautunut Caravaggio-näyttely, josta tykkäsimme molemmat tosi paljon erityisesti valon ja varjon ja ihmisten ilmeiden kuvausten vuoksi!
- Yksi renessanssitaiteen suosituimpia aiheita tuntui (Jeesuksen elämään liittyvien aiheiden lisäksi) olevan tarina siitä, kuinka Juudit leikkaa irti Holoferneen pään. Sitä määrää Juuditteja leikkaamassa päätä irti tai riiputtamassa sitä jälkeenpäin!
- Firenze on niin täynnä renessanssitaidetta, että modernin taiteen näyttely Palazzo Pittissä kattaa vuodet 1700-1920.
- Firenzen Duomo on valtava ja ulkoapäin vaikuttava, mutta ei sisältä kovinkaan hieno. Pääsimme sisään jonottamatta, kun satuimme paikalle 15 min ennen sulkemisaikaa. Duomoa rakenettiin kauemmin kuin Iisakinkirkkoa, nimittäin 150 vuotta. Kumpikaan ei kuitenkaan pärjää rakentamisajassa Milanon Duomolle, joka oli sisältä ehkä upein koskaan näkemäni kirkko ja jota rakennettiin melkein 600 vuotta.
- Elokuu on italialaisten lomakuukausi, mistä syystä monet kaupat ja ravintolat olivat laittaneet yksinkertaisesti oveen lapun, jossa ilmoittivat palaavansa vasta elokuun lopussa.
- Emme valitettavasti tavanneet Milanossa asuvia ystäviäni, koska toinen oli lomalla ja toinen lopulta liian kiireinen töissä.
- Milanossa on hulluja tappajahyttysiä! Toisin kuin suomalaiset itikat, jotka inisevät ympärillä minuuttikaupalla etsimässä hyvää pistokohtaa, nämä suuntasivat suoraan ja äänettömästi pistämään. Pistot myös kutisivat aivan järkyttävästi muutaman minuutin ajan. Vietimme viimeisen illan Milanon kanava-alueella, ja loppuillasta suorastaan juoksin sieltä metroon kun hyttyset oli kupanneet toisen olkavarteni ja nilkkani ihan täysin.
- Italialainen palvelualttius ei vakuuttanut meitä. Tarjoilijoita sai monesti odotella todella kauan, ja eräs supermarketin kassaneiti löhösi kassansa takana niin uskomattomassa asennossa ja kohteli meitä niin käsittämättömän töykeästi, laiskasti ja välinpitämättömästi, että olimme purskahtaa epäuskoiseen nauruun. Tyttö siis ihan oikeasti naputteli kaiken kassakoneeseen yhdellä sormella niin tympääntyneenä ja kassapöydällä löhöten kuin ikinä voitte kuvitella. Asiakaspalvelijoilla ei myöskään ollut tapana kuunnella asiakasta: sain yhdessä jäätelöpaikassa pyytämäni melonin sijaan ihan tyynesti mansikkaa, ja ostaessamme eväiksi lentokentälle kahta focaccia-leipää myyjä valitsi vitriinistä summittaisesti aivan toisenlaisen leivän ja heitti sen parilalle. Toistettuamme tilauksen hän selvästi tuohtuneena vaihtoi parilassa olevan leivän ja jätti sitten ne meidän focacciat grilliin liian pitkäksi aikaa. Hänen kollegansa lopulta antoi leivät meille, myyjä itse tuntui vain naureskelevan asiaa.
- Italialaisen tehokkuuden ja palvelualttiuden huipun koimme kuitenkin mennessämme postittamaan kortteja. Ensin oli lomien takia vaikeuksia löytää avoinna olevaa postitoimistoa, sitten löytämässämme ei ollut postipalveluja, ainoastaan pankkipalveluja. Päästyämme vihdoin postitoimistoon, meiltä meni varmaan puoli tuntia että selvisi mitä pitäisi tehdä. Siellä oli nimittäin vuoronumerokone, mutta järjestelmä ei toiminut. Eri puolilla postia oli pari jonoa, jonosta toiseen kulki italialaisia jotka olivat yhtä hämillään kuin mekin. Löysimme lopulta oikean jonon, jossa seisoimme pitkään. Ihmetytti jo, miten mikään postiasian toimittaminen voi viedä niin kauan, kunnes tuli meidän vuoromme. Laitoimme tiskiin kahdeksan korttia, seitsemän Suomeen ja yksi Saksaan. Missä tahansa muussa maassa virkailija olisi lätkäissyt pöytään tarvittavan määrän merkkejä ja osoittanut lähintä postilaatikkoa. Ei näin Italiassa. Virkailija otti kortin kerrallaan, asetteli sen huolellisesti vaa’alle (painoivat muuten kaikki 5g), etsi koneeltaan kohdemaan, tulosti tarran ja liimasi sen hiiiiitaaaaaasti korttiin. Tämä kahdeksan kertaa peräkkäin (paitsi Saksaa neiti ei meinannut ensin löytää valikosta, joten jätti sen viimeiseksi). Lisäksi yhden kortin kohdalla Tapani näki hänen unohtavan valita valikosta Suomen, joten taidettiin joutua maksamaan postimaksu listassa ensimmäisenä olevaan maahan – Abu Dhabiin… Kumma kyllä, kortit löysivät suurimmalle osalle vastaanottajista perille kolmessa päivässä.
- Milano ei ole nähtävyyksien osalta kovinkaan erikoinen kaupunki. Olemme myös sen verran nörttejä, että kun meille jäi ylimääräistä aikaa, emme suinkaan menneet shoppailemaan vaan luonnonhistorialliseen museoon. Opiskelijoilta pääsymaksu oli 1,5e, ja vaikka melkein kaikki tekstit oli italiaksi, se ei meitä haitannut. Ihailtiin fossiileja, dinosauruksia ja eläimiä ihan vanhojen tietojemme pohjalta.
- Paras ilta loman aikana oli ehkä viimeinen iltamme Firenzessä: menimme hotellin lähellä olevaan pieneen ravintolaan, jossa vanha miestarjoilija kantoi meille varta vasten pöydän ja tuolit ulos kadulle. Tilasimme herkkulautasen (leikkeleitä ja juustoja) ja pullollisen punaviiniä ja nautimme lämpimästä kesäillasta!
- Ja viimeiseksi: Milanoon on ainakin pakko palata myöhemmin, koska löysimme sattumalta lastentarvikekaupan josta on pakko tulla ostamaan tavaraa sitten joskus kun meillä on lapsia! Kauppa oli täynnä kaikkea superopettavaista (esimerkkinä nämä vesihuilut kylpyyn), ja siellä oli vielä ihana tuoksukin. Meidän lapsethan tulee sitten saamaan ainoastaan opettavaisia, poliittisesti korrekteja leluja, ja telkkaristakin ne saa katsoa ainoastaan Pikku Einsteineja ja ehkä Doraa… ;)
(Näyttää noita kauppoja tosin olevan lähempänäkin, mm. Hampurissa. Ja huomatkaa ton Einstein-pätkän taustamusiikki ja kohdassa 1:33 myös tausta. Laulunpätkä kohdassa 1:40 on opettanut meidät muistamaan, miten se Vivaldin Kevät menikään, eli toimii myös aikuisiin :P)
- Lensimme reittiä Oulu-Riika-Milano-Riika-Oulu, tosin tuohon sisältyi myös välilaskut Turussa, joten oikeastaan reitti oli siis Oulu-Turku-Riika-Milano-Riika-Turku-Oulu. Milanon ja Firenzen välin kuljimme junalla molempiin suuntiin.
- Mennessä oli kirkas sää, joten nähtiin koneesta Alpit. Toiseksi hienointa, mitä olen koneen ikkunasta nähnyt (hienointa oli tietysti Singapore-Sydney –välillä Australian punainen hiekkaerämaa)!
- Kävelimme jalkamme kipeiksi joka päivä, mutta söimme joka päivä myös gelatoa. Mun lempparimaku oli meloni, Tapanin minttu. Muita maistettuja makuja oli mm. keksi, suklaa, mansikka, kinder, verigreippi, sitruuna, vadelma, kiivi, metsämarja, vesimeloni, valkosuklaa, creme caramel, mango, passionhedelmä jne.
- Hotelli Firenzessä oli todella hyvä, saatiin vielä parempi huone kuin varattiin. Aamiainen tarjoiltiin terassilla: kaakaota (pöytään kannettuna pienessä kannussa), paahtoleipää, jugurttia, croissantteja, omenan kokoisia mehukkaita nektariineja…
- Sää oli hyvä, yleensä siinä +30 tai yli. Ensimmäisenä päivänä ukkosti, mutta pidettiin sadetta yhdessä kirkossa ja sitten kahvilan terassilla. Vettä kului joka päivä runsaasti.
- Kamera tippui parin lomapäivän jälkeen kivetykselle, kun olin antamassa sitä Tapanille ja luulin Tapanin saaneen siitä jo otteen. Harmitti, mutta tiesin heti että uusi on ostettava, koska lomaa vielä monta päivää jäljellä. Kameroita myyvää kauppaa oli tosi vaikeaa löytää turistikeskustan vaate- ja nahkaliikkeiden lomasta, mutta lopulta löydettiin yksi rautatieasemalta. Nyt mulla on uusi punainen kamera, se vanha olikin jo neljä vuotta vanha ja olin joka tapauksessa harkinnut uuden hankkimista jo vuoden verran.
- Nähtiin aivan käsittämättömät määrät renessanssin taideaarteita, mm. Daavid, Venuksen syntymä, Kevät... Kierrettiin tietysti se kuuluisa Uffizi ja käytiin ihailemassa Daavidia toisessa museossa. En yleensä tykkää siitä, jos kirkkoihin on pääsymaksu, mutta jos pienessäkin kirkossa on enemmän Donatelloja ja Fra Angelicoja kuin keskimääräisessä eurooppalaisessa taidemuseossa, niin kyllä siitä voi maksaa 3,50e/kirkko. Lisäksi käytiin myös Palazzo Pittissä, jossa taidetta oli vielä lisää aivan käsittämättömät määrät. Tuli nähtyä kaikkien Turtlesien töitä ;) Erikseen pitää vielä mainita useisiin museoihin jakautunut Caravaggio-näyttely, josta tykkäsimme molemmat tosi paljon erityisesti valon ja varjon ja ihmisten ilmeiden kuvausten vuoksi!
- Yksi renessanssitaiteen suosituimpia aiheita tuntui (Jeesuksen elämään liittyvien aiheiden lisäksi) olevan tarina siitä, kuinka Juudit leikkaa irti Holoferneen pään. Sitä määrää Juuditteja leikkaamassa päätä irti tai riiputtamassa sitä jälkeenpäin!
- Firenze on niin täynnä renessanssitaidetta, että modernin taiteen näyttely Palazzo Pittissä kattaa vuodet 1700-1920.
- Firenzen Duomo on valtava ja ulkoapäin vaikuttava, mutta ei sisältä kovinkaan hieno. Pääsimme sisään jonottamatta, kun satuimme paikalle 15 min ennen sulkemisaikaa. Duomoa rakenettiin kauemmin kuin Iisakinkirkkoa, nimittäin 150 vuotta. Kumpikaan ei kuitenkaan pärjää rakentamisajassa Milanon Duomolle, joka oli sisältä ehkä upein koskaan näkemäni kirkko ja jota rakennettiin melkein 600 vuotta.
- Elokuu on italialaisten lomakuukausi, mistä syystä monet kaupat ja ravintolat olivat laittaneet yksinkertaisesti oveen lapun, jossa ilmoittivat palaavansa vasta elokuun lopussa.
- Emme valitettavasti tavanneet Milanossa asuvia ystäviäni, koska toinen oli lomalla ja toinen lopulta liian kiireinen töissä.
- Milanossa on hulluja tappajahyttysiä! Toisin kuin suomalaiset itikat, jotka inisevät ympärillä minuuttikaupalla etsimässä hyvää pistokohtaa, nämä suuntasivat suoraan ja äänettömästi pistämään. Pistot myös kutisivat aivan järkyttävästi muutaman minuutin ajan. Vietimme viimeisen illan Milanon kanava-alueella, ja loppuillasta suorastaan juoksin sieltä metroon kun hyttyset oli kupanneet toisen olkavarteni ja nilkkani ihan täysin.
- Italialainen palvelualttius ei vakuuttanut meitä. Tarjoilijoita sai monesti odotella todella kauan, ja eräs supermarketin kassaneiti löhösi kassansa takana niin uskomattomassa asennossa ja kohteli meitä niin käsittämättömän töykeästi, laiskasti ja välinpitämättömästi, että olimme purskahtaa epäuskoiseen nauruun. Tyttö siis ihan oikeasti naputteli kaiken kassakoneeseen yhdellä sormella niin tympääntyneenä ja kassapöydällä löhöten kuin ikinä voitte kuvitella. Asiakaspalvelijoilla ei myöskään ollut tapana kuunnella asiakasta: sain yhdessä jäätelöpaikassa pyytämäni melonin sijaan ihan tyynesti mansikkaa, ja ostaessamme eväiksi lentokentälle kahta focaccia-leipää myyjä valitsi vitriinistä summittaisesti aivan toisenlaisen leivän ja heitti sen parilalle. Toistettuamme tilauksen hän selvästi tuohtuneena vaihtoi parilassa olevan leivän ja jätti sitten ne meidän focacciat grilliin liian pitkäksi aikaa. Hänen kollegansa lopulta antoi leivät meille, myyjä itse tuntui vain naureskelevan asiaa.
- Italialaisen tehokkuuden ja palvelualttiuden huipun koimme kuitenkin mennessämme postittamaan kortteja. Ensin oli lomien takia vaikeuksia löytää avoinna olevaa postitoimistoa, sitten löytämässämme ei ollut postipalveluja, ainoastaan pankkipalveluja. Päästyämme vihdoin postitoimistoon, meiltä meni varmaan puoli tuntia että selvisi mitä pitäisi tehdä. Siellä oli nimittäin vuoronumerokone, mutta järjestelmä ei toiminut. Eri puolilla postia oli pari jonoa, jonosta toiseen kulki italialaisia jotka olivat yhtä hämillään kuin mekin. Löysimme lopulta oikean jonon, jossa seisoimme pitkään. Ihmetytti jo, miten mikään postiasian toimittaminen voi viedä niin kauan, kunnes tuli meidän vuoromme. Laitoimme tiskiin kahdeksan korttia, seitsemän Suomeen ja yksi Saksaan. Missä tahansa muussa maassa virkailija olisi lätkäissyt pöytään tarvittavan määrän merkkejä ja osoittanut lähintä postilaatikkoa. Ei näin Italiassa. Virkailija otti kortin kerrallaan, asetteli sen huolellisesti vaa’alle (painoivat muuten kaikki 5g), etsi koneeltaan kohdemaan, tulosti tarran ja liimasi sen hiiiiitaaaaaasti korttiin. Tämä kahdeksan kertaa peräkkäin (paitsi Saksaa neiti ei meinannut ensin löytää valikosta, joten jätti sen viimeiseksi). Lisäksi yhden kortin kohdalla Tapani näki hänen unohtavan valita valikosta Suomen, joten taidettiin joutua maksamaan postimaksu listassa ensimmäisenä olevaan maahan – Abu Dhabiin… Kumma kyllä, kortit löysivät suurimmalle osalle vastaanottajista perille kolmessa päivässä.
- Milano ei ole nähtävyyksien osalta kovinkaan erikoinen kaupunki. Olemme myös sen verran nörttejä, että kun meille jäi ylimääräistä aikaa, emme suinkaan menneet shoppailemaan vaan luonnonhistorialliseen museoon. Opiskelijoilta pääsymaksu oli 1,5e, ja vaikka melkein kaikki tekstit oli italiaksi, se ei meitä haitannut. Ihailtiin fossiileja, dinosauruksia ja eläimiä ihan vanhojen tietojemme pohjalta.
- Paras ilta loman aikana oli ehkä viimeinen iltamme Firenzessä: menimme hotellin lähellä olevaan pieneen ravintolaan, jossa vanha miestarjoilija kantoi meille varta vasten pöydän ja tuolit ulos kadulle. Tilasimme herkkulautasen (leikkeleitä ja juustoja) ja pullollisen punaviiniä ja nautimme lämpimästä kesäillasta!
- Ja viimeiseksi: Milanoon on ainakin pakko palata myöhemmin, koska löysimme sattumalta lastentarvikekaupan josta on pakko tulla ostamaan tavaraa sitten joskus kun meillä on lapsia! Kauppa oli täynnä kaikkea superopettavaista (esimerkkinä nämä vesihuilut kylpyyn), ja siellä oli vielä ihana tuoksukin. Meidän lapsethan tulee sitten saamaan ainoastaan opettavaisia, poliittisesti korrekteja leluja, ja telkkaristakin ne saa katsoa ainoastaan Pikku Einsteineja ja ehkä Doraa… ;)
(Näyttää noita kauppoja tosin olevan lähempänäkin, mm. Hampurissa. Ja huomatkaa ton Einstein-pätkän taustamusiikki ja kohdassa 1:33 myös tausta. Laulunpätkä kohdassa 1:40 on opettanut meidät muistamaan, miten se Vivaldin Kevät menikään, eli toimii myös aikuisiin :P)
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
"Ruotsista, siitä Ikean vierestä"
Otsikko on työkaverini vastaus siihen, mistä hän on hankkinut kenkänsä. Vastaus oli niin tyypillisen oululainen, että pakkohan ilmiöstä oli blogata. On nimittäin niin, että kuten pääkaupunkiseudulla ja Tampereella, myös oululaisilla on oma lähi-Ikea - Ikea HaparandaTornio. Matkaa Oulusta Tornioon onkin vaivaiset 131 km. Ikea sijaitsee Haaparannan puolella, mutta paikan päällä Tornion muuttumista Haaparannaksi ei juuri huomaa ja Ikeassakin suurin osa henkilökunnasta puhuu suomea. Oululaisille Ruotsi ei tarkoita Tukholmaa, se tarkoittaa Haaparannan Ikeaa ja sen viereistä ostoskeskusta.
Varmaan jokainen oululainen on käynyt Ikea HaparandaTorniossa näiden muutaman vuoden aikana, jotka se on ollut auki, ja useimmat monta kertaa vuodessa. Meidänkin postilaatikkoomme tupsahtaa silloin tällöin Ikean mainoslehtisiä, joissa kaikki hinnat ovat kruunuina, ja paikallislehdissä on välillä ruotsalaisten supermarkettien mainoksia - sisäänvetotuotteena jostain syystä usein halpaa lohifilettä. No, ilman autoa on vähän vaikea lähteä, vaikka toki paikalliset tilausbussiyhtiöt järjestävät sinne säännöllisesti myös bussimatkoja.
Jos oululainen kertoo ostaneensa jotain Ruotsista, se tarkoittaa että hän on shoppaillut sen Ikea-reissulla. Ikea ei nimittäin jää Haaparannan-matkan ainoaksi käyntikohteeksi. Erityisen suosittu on aivan Ikean tuntumassa sijaitseva Candy World, mistä johtuen monet odottavat Ikea-reissua sekä innostuneena että kauhulla, kaikki kun tietävät että Candy Worldissa menee kuitenkin överiksi. Jos paikasta ostaa 2kg irtokarkkeja, saa ilmaisen lipun lapselle kaupan leikkimaahan.
Kolmas tärkeä käyntikohde Haaparannassa on luonnollisesti "Systeemi". "Jos olis vielä Systeemi samassa kompleksissa, niin siinähän olis kaikki kerralla!", huokailtiin töissä aamukahvitauolla tässä eräänäkin päivänä kun Ikean-matkoista tuli puhetta.
Tästä oululaisten Haaparannan pyhästä kolminaisuudesta olen valitettavasti itse kokenut vain Ikean. Olimme tuolloin jokin vuosi sitten vielä liian noviiseja oululaisiksi ymmärtääksemme, ettei Ikeassa VOI käydä käymättä vähintään myös CandyWorldissa. Matkasta minulle jäi mieleen lähinnä pororaja, joka ylitettiin yllättävän pian Oulun jälkeen (mikä tietysti aiheutti pienimuotoisen "Tännekö mä muka oikeasti haluan muuuttaa?!"-kriisin vaikkemme yhtään poroa nähneetkään). Ikea taas oli sellainen kuin Ikeat kokemukseni mukaan kaikkialla maailmassa ovat (kokemuslistalla tällä hetkellä Haaparannan ja pääkaupunkiseudun Ikeoiden lisäksi Singaporen, Wienin ja Hannoverin Ikeat). Paikallista väriä loivat lähinnä käännös- ja kirjoitusvirheet kaupan suomenkielisissä teksteissä.
Olisinpa vain silloin tajunnut, että Ruotsissa on Candy World, ihan siinä Ikean vieressä! ;)
Varmaan jokainen oululainen on käynyt Ikea HaparandaTorniossa näiden muutaman vuoden aikana, jotka se on ollut auki, ja useimmat monta kertaa vuodessa. Meidänkin postilaatikkoomme tupsahtaa silloin tällöin Ikean mainoslehtisiä, joissa kaikki hinnat ovat kruunuina, ja paikallislehdissä on välillä ruotsalaisten supermarkettien mainoksia - sisäänvetotuotteena jostain syystä usein halpaa lohifilettä. No, ilman autoa on vähän vaikea lähteä, vaikka toki paikalliset tilausbussiyhtiöt järjestävät sinne säännöllisesti myös bussimatkoja.
Jos oululainen kertoo ostaneensa jotain Ruotsista, se tarkoittaa että hän on shoppaillut sen Ikea-reissulla. Ikea ei nimittäin jää Haaparannan-matkan ainoaksi käyntikohteeksi. Erityisen suosittu on aivan Ikean tuntumassa sijaitseva Candy World, mistä johtuen monet odottavat Ikea-reissua sekä innostuneena että kauhulla, kaikki kun tietävät että Candy Worldissa menee kuitenkin överiksi. Jos paikasta ostaa 2kg irtokarkkeja, saa ilmaisen lipun lapselle kaupan leikkimaahan.
Kolmas tärkeä käyntikohde Haaparannassa on luonnollisesti "Systeemi". "Jos olis vielä Systeemi samassa kompleksissa, niin siinähän olis kaikki kerralla!", huokailtiin töissä aamukahvitauolla tässä eräänäkin päivänä kun Ikean-matkoista tuli puhetta.
Tästä oululaisten Haaparannan pyhästä kolminaisuudesta olen valitettavasti itse kokenut vain Ikean. Olimme tuolloin jokin vuosi sitten vielä liian noviiseja oululaisiksi ymmärtääksemme, ettei Ikeassa VOI käydä käymättä vähintään myös CandyWorldissa. Matkasta minulle jäi mieleen lähinnä pororaja, joka ylitettiin yllättävän pian Oulun jälkeen (mikä tietysti aiheutti pienimuotoisen "Tännekö mä muka oikeasti haluan muuuttaa?!"-kriisin vaikkemme yhtään poroa nähneetkään). Ikea taas oli sellainen kuin Ikeat kokemukseni mukaan kaikkialla maailmassa ovat (kokemuslistalla tällä hetkellä Haaparannan ja pääkaupunkiseudun Ikeoiden lisäksi Singaporen, Wienin ja Hannoverin Ikeat). Paikallista väriä loivat lähinnä käännös- ja kirjoitusvirheet kaupan suomenkielisissä teksteissä.
Olisinpa vain silloin tajunnut, että Ruotsissa on Candy World, ihan siinä Ikean vieressä! ;)
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Tervetuloa, Stendhalin syndrooma!
Kuva: Wikimedia Commons
"Stendhalin syndrooma epävirallinen diagnoosi oireyhtymälle, joka aiheutuu voimakkaasta taide-elämyksestä Firenzessä. Sen oireisiin kuuluu pahoinvointia, sydämentykytystä ja sekavuutta. Oireyhtymä on saanut nimensä ranskalaisen kirjailijan Stendhalin mukaan, joka kuvasi kokemusta teoksessaan Rome, Naples et Florence.
Oireyhtymän liitti Stendhaliin italialainen psykiatri Graziella Magherini, joka vastaanotollaan tapasi tuon tuosta siitä kärsiviä potilaita, erityisesti ulkomaisia matkailijoita." - http://fi.wikipedia.org/wiki/Stendhalin_syndrooma
Muhun on iskenyt kevään ja kesän aikana ajoittain Oulu-ahdistus ja matkakuume, ei niinkään siksi etten pitäisi Oulusta, vaan siksi että katselen facebookista, miten CEMS-kaverit risteilee ympäri Eurooppaa sillä aikaa kun minä kökötän pohjoispohjanmaalaisessa pikkukaupungissa. Tilanne on myös se, että minulla ei toistaiseksi ole tietoa seuraavasta työpaikasta, vaikka tämänhetkinen työni loppuu piakkoin. Tarkoituksena on sen jälkeen VIHDOIN tehdä gradu valmiiksi ja ryhtyä metsästämään töitä - jota en ole kyllä vielä edes kunnolla aloittanut, kun kesällä on rekrytointirintamalla joka tapauksessa hiljaista. Tämä siis tarkoittaa, että minulla olisi kerrankin aikaa matkustaa, ja säästöjäkin löytyy jonkin verran. Kun vielä tajusin, että Air Baltic lentää Oulusta Riian kautta aika moneen kohteeseen Euroopassa kohtuuhinnalla, alkoi ajatus lomasta houkuttaa enemmän ja enemmän.
Tapani oli tietysti mielellään lähdössä mukaan, kunhan minä vain järjestäisin kaiken (niinkuin aina järjestänkin) ja tällaisia historiafriikkejä kun olemme, valikoitui viikon loman kohteeksi Firenze. Vietämme myös muutaman päivän Milanossa, koska lentomme saapuu ja lähtee sieltä. Samalla on myös hyvä käydä päivittämässä kuulumiset vaikkapa yhteisellä illallisella Milanossa asuvien CEMS-kavereiden kanssa - ainakin Wienistä tuttu Stefania on alustavasti lupautunut illallisseuraksi. Menolento lähtee Oulusta Milanoon keskiviikkona 4.8. aamulla ennen seitsemää, olemme Milanossa iltapäivällä ja siirrymme illalla junalla Firenzeen. Maanantaina palaamme Milanoon, jossa vietämme pari päivää. Takaisin Oulussa olemme keskiviikkona 11.8. yhdentoista aikoihin illalla.
Firenzessä pitää tietenkin nähdä ainakin kuuluisa Uffizi-galleria (mm. Botticellin Venuksen syntymä) ja se aito ja oikea Michelangelon Daavid-patsas. Paikkahan on muutenkin käytännössä yhtä suurta ulkoilmamuseota! Tapani on myös innoissaan, koska on lähiaikoina pelannut 1400-luvun Firenzeen osittain sijoittuvaa Assassin's Creed kakkosta...
Kuultuaan Stendhalin syndroomasta Tapani muisteli kuulleensa myös Jerusalem-syndroomasta ja kehitteli samantien myös Oulu-syndrooman, joka aiheutuu Oululle tyypillisestä susirumien ja kauniiden rakennusten sijoittelusta rinnakkain: ahdistaa, perhe on kaukana, ilma haisee ja kaikkialle on pitkä matka. Muita oireita ovat pakottava halu pyöräillä joka paikkaan, luonnottoman hyväksyvä suhtautuminen Koskilinjojen kertalipun hintaan (3e!) sekä osaan potilaista iskevä käsittämätön mielihalu lähteä Lappiin vaeltamaan. Onneksi olemme toistaiseksi säästyneeet kahdelta viimeiseltä.
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Juhannus lapsiperheseurassa
Mitä siitä seuraa, kun kymmenen aikuista ja kahdeksan 6kk-9v lasta viettää juhannusta samassa talossa? Tietysti seuraavaa:
1. Marin perhe Saksasta saapuu keskiviikkona, samoin minä ja Tapani keskiviikkoiltana. Seuraavana yönä Sara 3v alkaa oksentaa. Myös Miia 6kk on kuumeinen, oksennellut aiemmin viikolla. Tästä johtuen torstaille suunniteltu vierailu maatilalle näyttämään Saralle lehmiä ei toteudu.
2.Torstain ja perjantain välisenä yönä Saran kuume nousee yli neljäänkymmeneen ja hän alkaa hourailla. Kun kuumelääkekään ei näytä vaikuttavan raastetaan kotikandimme ylös sängystä kahden jälkeen yöllä soittamaan Savonlinnaan päivystykseen. Tuloksena käsky jatkaa kuumelääkkeen antamista ja päivystykseen vasta jos kuume ei ole laskenut ollenkaan juhannusaaton keskipäivään mennessä.
3. Juhannusaatto sujuu hyvin ja kuume on laskenut, tosin Sara ei pääse aamulla kanssamme Savonlinnan torille eikä illalla kokolle. Miia kuumeilee edelleen. Viimeiset vieraat saapuvat. Aattoa vietetään perinteisesti grillaten ja saunoen.
4. Juhannuspäivänä Sara ja Miia alkavat voida paremmin. Edelleen grillataan, saunotaan ja ollaan ulkona. Illalla äiti menee aikaisin nukkumaan. Minä olen väsynyt ja palelen, Tapani hakee minulle kiltisti uuteen nukkuma-aittaamme toisen peiton talosta.
5. Sunnuntai. Herään yöllä pahoinvointiin, mutta nukahdan uudestaan. Aamulla saan kuulla, että sekä iskä että äiti ovat sairaina. Lisäksi Joni 9v oksentaa aamulla ja Jaanika 7v on vaisu. Olen itsekin pahoinvoiva ja heikko. Myös Tapani voi huonosti ja soittaa Alavudelle ylilääkärille, ettei pääse aloittamaan töitä seuraavana päivänä, koska on toisella puolella maata vatsataudissa. Saa käskyn sekä äidiltään että ylilääkäriltä olla tulematta ennenkuin on varmasti terve. Joni ja Jaanika lähtevät kotiin sairastamaan.
6. Maanantai. Olo vähän parempi, mutta edelleen heikko. Veljen perheen alunperin tarkoitus lähteä kotiin, mutta yöllä toinen pikkupojista (1,5v) on alkanut oksennella. Tapani ei lähde vieläkään. Äiti ei mene töihin. Jaanika on alkanut oksentaa kotonaan. Saksalaiset pääsevät vihdoin maatilalle, koska ovat kaikki terveitä.
7. Tiistai. Olo huomattavasti parempi. Nyt myös toinen kaksosista oksentaa. Kaksi väsynyttä ja oksentelevaa 1,5-vuotiasta ei ole mikään helpoin homma. Pyykkiä tulee käsittämättömät määrät. Sekä äiti että iskä tulevat kesken päivän töistä kotiin nukkumaan. Tapani on vihdoin tarpeeksi terve lähteäkseen. Illalla toinen pojista ei enää oksenna, sen sijaan Indiira 7v oksentaa.
8. Keskiviikko. Olo jälleen huono. Pojat voivat vähän paremmin, mutta vieraat eivät edelleenkään pääse mihinkään. Indiira parempi, mutta viimeinenkin lapsi, Ninive 6v, alkaa oksennella.
9. Torstai. Olo taas parempi, mutta ei tarpeeksi hyvä että pääsisin saksalaisten kanssa päiväksi Savonlinnaan. Sairastelu alkaa tympiä ja olo alkaa olla epätoivoinen - loppuuko tämä koskaan? Ninive oksentaa edelleen, onneksi pojat ja Indiira eivät enää. Hannele käyttää Jaanikan lääkärissä, koska tämä on oksentanut kolme päivää. Kaikki onneksi ok ja Jaanika alkaa pikkuhiljaa toipua.
10. Perjantai. Ensimmäinen kunnolla terve päivä. Kukaan ei ole oksentanut enää torstain jälkeen. Käyn uimassa Marin perheen kanssa. Illalla tyttöjen ilta Juvalla Lotan ja Marin kanssa: pizzaa, leffa ja sauna. Koska syön ensimmäistä päivää kunnolla, tulen pizzasta niin ähkyyn etten jaksa yhtään karkkia tai kirsikkaa jälkiruuaksi.
11. Lauantai. Aikku, Jenni, Indi, Nini ja pojat pääsevät vihdoin lähtemään kotiin.
12. Sunnuntai. Marin perhe lähtee. Minä istun helteessä ensin 1,5h bussissa, sitten tunnin IC-junassa ja lopuksi neljä tuntia tukahduttavan kuumassa pikajunassa päästäkseni Ouluun.
Että sellainen juhannus!
1. Marin perhe Saksasta saapuu keskiviikkona, samoin minä ja Tapani keskiviikkoiltana. Seuraavana yönä Sara 3v alkaa oksentaa. Myös Miia 6kk on kuumeinen, oksennellut aiemmin viikolla. Tästä johtuen torstaille suunniteltu vierailu maatilalle näyttämään Saralle lehmiä ei toteudu.
2.Torstain ja perjantain välisenä yönä Saran kuume nousee yli neljäänkymmeneen ja hän alkaa hourailla. Kun kuumelääkekään ei näytä vaikuttavan raastetaan kotikandimme ylös sängystä kahden jälkeen yöllä soittamaan Savonlinnaan päivystykseen. Tuloksena käsky jatkaa kuumelääkkeen antamista ja päivystykseen vasta jos kuume ei ole laskenut ollenkaan juhannusaaton keskipäivään mennessä.
3. Juhannusaatto sujuu hyvin ja kuume on laskenut, tosin Sara ei pääse aamulla kanssamme Savonlinnan torille eikä illalla kokolle. Miia kuumeilee edelleen. Viimeiset vieraat saapuvat. Aattoa vietetään perinteisesti grillaten ja saunoen.
4. Juhannuspäivänä Sara ja Miia alkavat voida paremmin. Edelleen grillataan, saunotaan ja ollaan ulkona. Illalla äiti menee aikaisin nukkumaan. Minä olen väsynyt ja palelen, Tapani hakee minulle kiltisti uuteen nukkuma-aittaamme toisen peiton talosta.
5. Sunnuntai. Herään yöllä pahoinvointiin, mutta nukahdan uudestaan. Aamulla saan kuulla, että sekä iskä että äiti ovat sairaina. Lisäksi Joni 9v oksentaa aamulla ja Jaanika 7v on vaisu. Olen itsekin pahoinvoiva ja heikko. Myös Tapani voi huonosti ja soittaa Alavudelle ylilääkärille, ettei pääse aloittamaan töitä seuraavana päivänä, koska on toisella puolella maata vatsataudissa. Saa käskyn sekä äidiltään että ylilääkäriltä olla tulematta ennenkuin on varmasti terve. Joni ja Jaanika lähtevät kotiin sairastamaan.
6. Maanantai. Olo vähän parempi, mutta edelleen heikko. Veljen perheen alunperin tarkoitus lähteä kotiin, mutta yöllä toinen pikkupojista (1,5v) on alkanut oksennella. Tapani ei lähde vieläkään. Äiti ei mene töihin. Jaanika on alkanut oksentaa kotonaan. Saksalaiset pääsevät vihdoin maatilalle, koska ovat kaikki terveitä.
7. Tiistai. Olo huomattavasti parempi. Nyt myös toinen kaksosista oksentaa. Kaksi väsynyttä ja oksentelevaa 1,5-vuotiasta ei ole mikään helpoin homma. Pyykkiä tulee käsittämättömät määrät. Sekä äiti että iskä tulevat kesken päivän töistä kotiin nukkumaan. Tapani on vihdoin tarpeeksi terve lähteäkseen. Illalla toinen pojista ei enää oksenna, sen sijaan Indiira 7v oksentaa.
8. Keskiviikko. Olo jälleen huono. Pojat voivat vähän paremmin, mutta vieraat eivät edelleenkään pääse mihinkään. Indiira parempi, mutta viimeinenkin lapsi, Ninive 6v, alkaa oksennella.
9. Torstai. Olo taas parempi, mutta ei tarpeeksi hyvä että pääsisin saksalaisten kanssa päiväksi Savonlinnaan. Sairastelu alkaa tympiä ja olo alkaa olla epätoivoinen - loppuuko tämä koskaan? Ninive oksentaa edelleen, onneksi pojat ja Indiira eivät enää. Hannele käyttää Jaanikan lääkärissä, koska tämä on oksentanut kolme päivää. Kaikki onneksi ok ja Jaanika alkaa pikkuhiljaa toipua.
10. Perjantai. Ensimmäinen kunnolla terve päivä. Kukaan ei ole oksentanut enää torstain jälkeen. Käyn uimassa Marin perheen kanssa. Illalla tyttöjen ilta Juvalla Lotan ja Marin kanssa: pizzaa, leffa ja sauna. Koska syön ensimmäistä päivää kunnolla, tulen pizzasta niin ähkyyn etten jaksa yhtään karkkia tai kirsikkaa jälkiruuaksi.
11. Lauantai. Aikku, Jenni, Indi, Nini ja pojat pääsevät vihdoin lähtemään kotiin.
12. Sunnuntai. Marin perhe lähtee. Minä istun helteessä ensin 1,5h bussissa, sitten tunnin IC-junassa ja lopuksi neljä tuntia tukahduttavan kuumassa pikajunassa päästäkseni Ouluun.
Että sellainen juhannus!
Isommat lapset kokolla, kun kaikki oli vielä hyvin.
Oliskohan Jenni ja pojat vähän väsyneitä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
