Silmien laserleikkaus

Koska silmien laserleikkaus varmasti kiinnostaa ihmisiä, ajattelin kirjoittaa kuvauksen omastani. Itse ainakin olisin ennen leikkaukseen menoa lukenut mielellään enemmänkin kuvauksia leikkauksista, jotta tietää, mitä tuleman pitää.

Leikkausaika oli 10.11. klo 14.30. Aamupäivä oli varmaan elämäni pisimpiä: jännitti kyllä hirveästi, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin voisi luulla. Pystyin jopa syömään, vaikka esimerkiksi ennen työhaastatteluja harvoin pystyn. Odotin lähinnä, että koko juttu olisi jo ohi. Toisaalta olin myös jo innokas näkemään leikkauksen tulokset. Tapani oli kyllä aika paniikissa, ja mua alkoi jo epäilyttää että olisko parempi sittenkin mennä vain yksin. Se enemmänkin kuluttaa henkisiä voimavaroja kuin tukee, kun toinen on niin selvästi hermostunut siinä vieressä. Tässä tapauksessa ilmeisesti kyse oli jonkinlaisesta ”tieto lisää tuskaa”-reaktiosta, koska kun aiemmin järkeilin ääneen, että realistisesti pahin mitä voi tapahtua on että mun näkö ei jostain syystä paranekaan, oli Tapanin vastaus ”No aloitetaan nyt siitä, että sä voit saada jostain lääkkeestä anafylaktisen shokin ja kuolla…”. Tapani myös ilmoitti, että hän ei ikinä tule hoitamaan mua lääkärinä, koska ei selvästikään pysty mun suhteen minkäänlaiseen ammatilliseen asenteeseen.

Jotenkin se kello vihdoin mateli puoli kahteen, jolloin lähdettiin citybussilla keskustaan. Käytiin näyttämässä Tapanin syyskenkiä suutarille ja sitten olikin aika astella Oulun Mehiläiseen. Odotusaulassa mun jännitystä vähensi hieman se, että heti ekaksi tuli vastaan mies aurinkolaseissa reseptit kädessä ja pian lepohuoneesta tuli ulos nuori nainen, joka kertoi saattajana olleelle äidilleen saavansa lähteä ja näkevänsä ihan hyvin. Selvästikään en siis ollut ainoa leikattava, ja jos leikkauksia kerran tehdään monta päivässä, sen täytyy olla aika rutiinitoimenpide. Vähän ennen puolta lääkäri kutsui mut sisään ja kävi läpi leikkauksen kulun. Tärkein käsky oli katsoa vihreää valoa koko leikkauksen ajan. Silmän pienet liikkeet eivät haittaisi, koska kone seuraisi niitä, mutta ei saisi missään nimessä katsoa sivuille, alas tai ylös. Lääkäri mittaili myös mun silmän aukeamista ja muistutti, että näin suurilla miinuksilla 10% virhemarginaali voi tarkoittaa tuloksena mitä tahansa -1 ja +1 välillä. Olisin voinut myös kysyä vielä jotain, jos olisi ollut kysyttävää. Sitten takaisin käytävään odottamaan.

Joskus ennen kolmea minut vihdoin kutsuttiin leikkaushuoneeseen. Tapani jäi odottamaan käytävälle. Olin alun perin ajatellut, että haluan Tapanin sinne pitämään mua kädestä, mutta muutin mieleni ennen leikkausta. Osaan jotenkin olla itsevarmempi ja rohkeampi yksin. Hoitaja laittoi silmiin useita eri tippoja, joista ensimmäiset kirvelivät, mutta tästä hän varoittikin. Huoneessa oli minun ja hoitajan lisäksi lääkäri sekä laserlaitteen teknikko. Kävin pitkäkseni laitteen alle ja vasen silmä peitettiin. Silmä käskettiin kuitenkin pitää auki leikkauksen ajan. Oikean silmän ripset teipattiin pois tieltä ja ilmeisesti silmään laitettiin myös jonkinlainen levitin. Näin yläpuolellani lääkärin aiemmin kuvasta näyttämät valot ja sain käskyn katsoa vihreää. Tämä oli hankalahkoa, koska valo oli pieni ja mun näkö niin huono että se ei hirveän hyvin erottunut. Lisäksi vihreän valon ympärillä olevat valot olivat sen verran kirkkaat, että se piilossa oleva silmä yritti väkisin mennä kiinni, mistä minulle huomautettiinkin muutamaan otteeseen.

Aluksi silmä paineistettiin, jotta siihen saadaan leikattua laserilla läppä. Jännitin tätä vaihetta eniten, koska olin lukenut että se voi koskea ja lääkärikin sanoi, että laite voi painaa, koska silmäni ovat niin syvällä. Minulle onneksi kerrottiin, että vaihe kestää vain 25 sekuntia. Tämä vaihe tosiaan koski vähän silleen että kipu lisääntyi koko ajan, mutta teknikko kertoi koko ajan kuinka paljon aikaa oli jäljellä. Missään vaiheessa tunne ei ollut mitenkään sietämätön. Näkö hävisi niin, että näin lähinnä tummaa ja ehkä jotain valonhäivähdyksiä. Sitten ilmeisesti läppä leikattiin, näkö palasi ja minun käskettiin jälleen etsiä katseella vihreä piste. Lääkäri selitti ääneen hoitajalle ja teknikolle jotain läpän kannasta ja teki jotain silmälle.

Seuraavaksi oli varsinaisen laserin vuoro. Koska oikean silmäni näkökyky sylintereineen oli -9,5, kerrottiin että laserointi kestäisi 40 sek. Laseroinnin aikana näkyi vihreän ympärillä punaisia pilkkuja, laser rätisi ja haisi palaneelle. Hoitaja laski koko ajan jäljellä olevaa aikaa taaksepäin: ”80 prosenttia jäljellä...60 prosenttia jäljellä…40 prosenttia jäljellä” jne. Laserin lopetettua huomasin heti, että vihreä valo näkyi selvästi tarkemmin. Lääkäri siveli silmääni jollain ja käski edelleen pitää katseen vihreässä. Lopulta hän ilmeisesti laittoi läpän takaisin paikoilleen ja silmä oli valmis. Teipit jne poistettiin ja sain luvan räpytellä silmää normaalisti.

Hoitaja kysyi pikaisesti, kuinka voin ja varmisti että voidaanhan toinen silmä leikata saman tien. Sitten sama homma käytiin läpi toisen silmän kanssa, sillä erotuksella että huonomman näön vuoksi laserointiaika oli 45 sekuntia. Minun oli myös helpompi pitää piilossa olevaa silmää auki ja tiesin keskittyä laseroinnin jälkeenkin edelleen vihreään pisteeseen. Tuijotinkin pistettä varmuuden vuoksi vielä silmän ollessa valmiskin kunnes minut otettiin laitteen alta pois.

Kokemus oli melko epämiellyttävä, mutta ei millään tavoin kestämätön tai varsinaisesti kivulias. Yleensä jos joudun epämiellyttävään tilanteeseen tai operaatioon, pystyn aika hyvin sulkemaan itseni tilanteen ulkopuolelle ajattelemalla tiukasti jotain tiettyä asiaa tai keskittymällä esimerkiksi miettimään jonkin tutun laulun sanoja päässäni uudestaan ja uudestaan. Nyt kaikki energiani ja keskittymiseni meni kuitenkin siihen, että tolkutin itselleni koko leikkauksen ajan ”Katso vihreetä valoa! Katso vihreetä valoa! Pidä toinen silmä auki! AUKI! Katso vihreetä valoa!”. Koska silmiin piti keskittyä, en pystynyt sulkemaan tapahtumia samalla lailla pois mielestäni. Ehdin kuitenkin jossain vaiheessa huomata sen verran, että olin kyllä siinä leikkauspöydälläkin aivan jäykkänä, ja tämä asiasta kirjoittaminenkin tuo vielä adrenaliinin esiin. Olisin voinut saada ennen leikkausta myös rauhoittavaa lääkettä, mutta en katsonut sitä tarvitsevani, enkä halunnut sitä myöskään siksi etten ole sellaista aiemmin ottanut ja minun piti kuitenkin selviytyä sieltä yksin kotiin. Nyt olenkin melko ylpeä: jos selviän ilman rauhoittavia siitä, että silmääni poltetaan laserilla niin, että haistan palaneen, niin se on kyllä jo aika saavutus!

Leikkauksen jälkeen lääkäri tarkisti huoneessaan, miten läpät ovat kiinnittyneet. Sen jälkeen minut vietiin hämärään lepohuoneeseen ja sain käskyn laittaa kosteuttavia silmätippoja 10 minuutin välein. Lääkäri katsoisi minua uudelleen noin tunnin kuluttua. Olin edelleen niin adrenaliinipöllyssä, että kun lepohuoneessa myös oleva mies kysyi minulta tunnelmia, en oikein osannut sanoa mitään. Näkö oli sumuinen, mutta näin kuitenkin jo aika hyvin.

Tapani piti minulle seuraa ja auttoi tippojen kanssa ensimmäiset puoli tuntia, sitten hänen oli lähdettävä yhteen kuntien rekrytointitilaisuuteen. Tämä ei ollut ongelma, koska voin aika hyvin, käytin aurinkolaseja mutta silmät eivät tuntuneet kipeiltä. Ainoastaan oli vähän sellainen alkava päänsäryn tunne silmien välissä. Tapanin lähdettyä tilanne tosin huononi siinä mielessä, että silmistä tuli joksikin aikaa tosi valonarat ja ne yrittivät mennä väkisin kiinni, mikä vaikeutti vähän tippojen laittoa. Istuskelin huoneessa pääasiassa yksin, välillä juttelin toisen nuoren naisen kanssa, joka oli ollut leikkauksessa pari tuntia minua aiemmin. Välillä meinasi olla tylsää, koska ei voinut tehdä muuta kuin kuunnella huoneessa olevaa radiota, joka oli Voicella.

Reilun tunnin kuluttua leikkauksesta lääkäri tarkisti jälleen silmäni ja katsoi ekan kerran näköä. Näin yllättävän hyvin, vaikka kaikki oli vielä sumuista – kirjaimiin piti oikeasti hetkeksi keskittyä, että sai siitä sumuisesta kaksoiskuvasta selvän. Lääkärikin oli positiivisesti yllättynyt näköni tarkkuudesta jo tässä vaiheessa. Sain reseptit silmätipoille, jotka voisin käydä hakemassa Mehiläisen alakerrassa sijaitsevasta apteekista, ja maksulapun, sekä käskyn odottaa sitten vielä tunnin verran lepohuoneessa. Aurinkolasit päässä marssin siis ensin tiskille maksamaan ja sitten apteekkiin. Palattuani lepohuoneeseen laitoin heti ensimmäiset antibioottitipat. Seuraavan tunnin aikana sumuisuus alkoi selvästi vähentyä ja silmien olo parantua niin, että viimeiset puoli tuntia olin jo ilman aurinkolaseja. Tässä vaiheessa muut potilaat olivat jo päässeet lähtemään, joten tylsistyin huoneessa yksikseni.

Kuuden maissa lääkäri pyysi minut toiseen tarkastukseen. Silmät eivät olleet enää valonarat ja läpät näyttivät kuulemma hyviltä. Näkökyky oli varsinkin oikealla silmällä hyvä ja lääkäri oli myös erittäin tyytyväinen vasempaan silmään, koska sekin pääsi niin hyvään tulokseen niin suurista miinuksista. Molemmilla silmillä hän vielä varmisti, että näenhän ylimmän rivin, mikä on ajokorttinäön vaatimus. Näin sen ja vielä alemmankin, ehkä olisin jopa voinut nähdä vieläkin alemman. Lopputarkastusaika kuukauden päähän minun pitää varata itse Mehiläisestä Helsingistä, koska en ole silloin enää Oulussa.

Niinpä laitoin vielä tipat silmiin, keräsin tavarani ja lähdin kohti citybussipysäkkiä. Ulkona hymyilytti, koska vaikka oli vielä vähän sumuisuutta, näin jo muuten tarkasti. Olin alun perin ajatellut, että voin tulla kotiin taksilla, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut mitään syytä. Ostin koettelemuksesta kiitokseksi itselleni Marie Clairen brittiversion. Kaiken lisäksi Tapani olikin jo päässyt tapahtumastaan ja sattui samaan citybussiin, joten selitin innostuneena koko bussimatkan ajan näöstäni.

Seuraavana päivänä näkö oli jo tarkka, mutta silmiin pitää edelleen tiputella usein antibioottia ja kosteuttavia tippoja. Yöksi silmien eteen teipataan läpinäkyvät muovisuojat viikon-parin ajan, etten hiero silmiäni. Näin heti ekana yönä painajaista, jossa heräsin silmien hieromiseen ja muovisuojat oli tippunu. Huomasin näköni heikentyneen pahasti ja kauhistuneena mietin, että heti aamulla pitää soittaa sille lääkärille. Helpotus oli valtava kun heräsin oikeasti, suojat oli paikallaan ja näkö terävä!

Musta tuntuu välillä, että mun näkö saattaa olla nyt jopa hiukan parempi kuin ennen lasien kanssa. Näköhän tästä kyllä vielä tasaantuu, joten saa sitten nähdä, mille tasolle jää. Hämäränäön tai heijastuksien kanssa ei ole ongelmia, paitsi että valojen ympärillä on varsinkin pimeällä vielä sellaiset sädekehät. Ne eivät kuitenkaan häiritse millään lailla. Eilen kauhistuin, että onkohan mun silmät ylikorjattu kaukonäköisiksi, koska näen kauas hyvin, mutta enää en nää pienimpiä yksityiskohtia ihan lähellä. Aiemmin jos halusin esim. katsoa vaikka sormenpään kuviota, piti sormea katsoa läheltä. Nyt tarkimman näön alue onkin huomattavasti kauempana. Vertailu Tapanin näön kanssa sitten vakuutti mut siitä, että tämä onkin vaan normaalitilanne, näin muut ihmiset näkee… Uusi näkötapa vaatii kuitenkin pikkaisen vielä totuttelemista.

Peilistä muuten katsoi aluksi täysin vieras ihminen, jolla oli kauheat silmäpussit. Ne taisi kuitenkin johtua osittain laseista, koska enää ei näytä siltä (tai sitten alan tottua peilikuvaani). Meikata en saa vielä viikkoon. Kosteuttavista tipoista johtuen mun silmät on välillä kosteat ja poskilla näkyy kyynelnorojen jäljet, kun ylimääräiset on tippoja laittaessa valunut pois. Tästä syystä Tapani kiusoitteleekin mua sanomalla useasti päivässä: ”Voi, ei se haittaa että sä oot hukannu silmälasis, älä itke!” :P Silläkin on nyt totuttelemista mun uuteen ulkonäköön…Muuten Tapani on lähinnä kateellinen mun uudesta näöstä. Sillä on niin vähän miinuksia omissa laseissa, ettei leikkauksessa ole mitään järkeä, mutta sekin haluis uudet ja toimivat silmät!

Pitää kai tähän loppuun vielä mainostaa hyvää työtä. Silmäni leikkasi Laser-Poruksen Jouko Mattila. Suosittelen!