Retroruokaa

Niinhän siinä sitten kävi, että lopulta oli pakko hypätä pyörän selkään ja käydä cittarista niitä muikkuja. Onneksi niitä oli vielä jäljellä! Ostin n. kilon, ensimmäinen satsi hotkittiin iltapalaksi kuumina melkein suoraan pannulta. Loput paistoin tänään, syötiin niitä lounaaksi ja vielä jäi illaksi kasa. Valitettavasti meillä ei kyllä ollut ruisjauhoja eikä voita, mutta tulos oli herkullinen myös sämpyläjauhoilla ja margariinilla.

Ja muikut oli vielä valmiiksi perattuja! Lapsena tykkäsin hirveästi perata pieniä muikkuja, kun se oli niin ihanan ällöä ja kiinnostavaa yhtä aikaa.

Meillä onkin tosiaan ollut oikea retroruokaviikko, koska alkuviikosta tehtiin lihapiirakkaa. Idea tuli äitiltä, kun haluttiin vähän vaihtelua meidän kovin tarjousjauhelihapitoiseen ruokavalioon (spagettia ja jauhelihakastiketta, makaronilaatikkoa, lihapullia, jauhelihapihvejä, lasagnea ja sitten takas spagettiin...). Piirakka tehtiin suunnilleen tällä Hesarin ohjeella, tosin kaksinkertaistettiin. Rahkavoitaikina oli tuttu yläasteen kotitaloustunneilta. Miksi se muuten on rahkaVOItaikinaa, jos siihen tulee margariinia? Piirakasta tuli joka tapauksessa hyvää, jopa niin autenttista, että Tapani kaipaili väliin paistettua kananmunaa ja nakkeja...

Korvattiin muuten tuo täytteen riisi Torinon ohrahelmillä, ja toimi loistavasti! Ollaan muutenkin lähiaikoina korvattu riisinsyöntiämme noilla Torinon ohratuotteilla. Mä tykkään erityisesti tosta täsjyväohrasta, jota tarvii keittää vaan 8 min. Terveellisempi, nopeampi, kotimaisempi ja ympäristöystävällisempi vaihtoehto riisille, ja vähän vaihtelua tähän ainaiseen riisiä-pastaa-perunaa -kolmikkoon! Kannattaa ehdottomasti kokeilla, tosin ainakin täällä tuntuu olevan kaupoista välillä loppu. En tosin käyttäisi mihinkään aasialaiseen ruokaan, mutta esim. kanankoipien kanssa sopii oikein hyvin.

Kieliongelmia

Raksilan Citymarketin tarjous:

Vilkaisin cittarissa kylttiä ja pohdiskelin, että mikähän se tuollainen maiva on ja miten sitä valmistetaan, kun olis aika halpaa. En kuitenkaan edes vilkaissut tiskiin. Kotona sitten googletus: sehän olisikin ollut muikkua! Ja vielä just kun olen valittanut, että meidän ruokavaliomme on lähiaikoina koostunut suurimmaksi osaksi jauhelihasta, jota tuntuu olevan täällä jatkuvasti tarjouksessa tai alennuksessa! Vieläköhän tuota löytyisi huomenna?

Huonoja päiviä ja hyviä päiviä

Joskus on sellaisia päiviä kuin eilen ja toissapäivänä. Niinä päivinä ulkona on kylmää ja sateista, graduntekoon tulee (itsestä riippumaton) viive ja saa kuulla, ettei viime viikkojen kovasta kiristä huolimatta ehdikään valmistua niin, että pääsisi juhlimaan CEMS-valmistujaisia Rotterdamiin joulukuussa. Ja minä kun olin niin odottanut joulukuista Rotterdamia ja kaikkien kavereiden tapaamista! Ajatus valmistujaisista on itseasiassa ollut päämotivaattorini gradun kanssa viime aikoina, ja nyt siitä ei sitten tulekaan mitään. Lisäksi masensi Oulun toivottomalta vaikuttava työtilanne. Tuntui, ettei mistään tule mitään.

Ja sitten on sellaisia päiviä kuin tänään. Gradustressi helpottaa, koska sitä ei olekaan pakko kirjoittaa hampaat irvessä seuraavat pari viikkoa. Netistä löytyy juuri täydellinen työmahdollisuus haettavaksi. Tapani kokeilee tehdä lasagnea lounaaksi ja onnistuu hyvin, vain juustokastike palaa hieman pohjaan. Aurinko paistaa. Käydään kävellen kaupassa ja nähdään matkalla paljon kauniin ruskaisia puita, nurmikolla ihan selviä hattivatteja ja kuin suoraan sadusta oleva kärpässieni. Kaupassa myydään tarjousnaudanjauhelihaa 1,99e/kg (no hei, me ollaan köyhiä opiskelijoita!). Kohta aletaan leipoa sämpylöitä, ja katsoa uutta telkkarilöytöämme, Sokkokokkia. Myöhemmin tulee vielä Neloselta vanha Beck-leffa. Ja kaiken lisäksi mietin, että kun en kerran ole menossa Rotterdamiin joulukuussa, niin mulla olis kyllä ilmainen majoitusmahdollisuus ystävien luona Hampurissa...

Lääket. kandin suurin pelko

(Juu, voi olla vähän kandiaiheisia nämä kirjoitukset, mutta yrittäkää ymmärtää - asun yhden kanssa yksiössä ja syön usein lounasta useamman seurassa nyt kun tavakseni on tullut kirjoittaa gradua lääketieteellisen tiedekunnan kirjastossa!)

Mikä on lääketieteen kandin suurin pelko, ainakin jos ei lasketa mukaan ensimmäistä itsenäistä työvuoroa? Vastaus selvisi tänään lounaalla...

Paikka: Lääketieteellisen tiedekunnan ruokala lounasaikaan
Henkilöt: Joukko n.23-26-vuotiaita miespuolisia kandeja, sekä yhden melkein-ekonomi-kihlattu (joukon ainoa nainen)

Kandit keskustelevat syödessään vilkkaasti. Suosituin keskustelunaihe on seuraavan päivän opetus, jossa on tarkoitus tutkia ja diagnosoida KNK-potilas itsenäisesti. Suurin osa aikoo ruokailun jälkeen mennä harjoittelemaan tutkimista opiskelijakavereillaan. Puhutaan siitä, kuka yökkää helposti kun peili työnnetään kurkkuun, ja mitä siellä on nähty jne.

Joukkoon liittyy muutama kandi, jotka tulevat juuri oman ryhmänsä vastaavanlaisesta opetuksesta. Keskustelu siirtyy luonnollisesti heidän kokemuksiinsa ja diagnooseihinsa, milllaista oli ja näkyikö mitään. Sitten:

Kandi X: ...Joo, siellä tilassa oli aika ahdasta, kun osalla oli saattaja mukana. Siis osa potilaista oli lapsia.

Pöytään laskeutuu säikähtänyt hiljaisuus, nuorten miesten kasvot valahtavat valkeiksi. "Lapsia?!"

Hetkessä koko pöytäseurue on suorastaan paniikin vallassa. "Ei kukaan oo sanonu, että siellä voi olla lapsia!" "Ne huutaa ja kiljuu ja itkee!" "Miten niiltä voi nähdä mitään? Niitähän pitää pitää kiinni!" Kylmä hiki alkaa jo selkeästi helmeillä usealla otsalla. Jopa kotikandini, joka rakastaa sukulaislasten seuraa, näyttää epämääräisen huolestuneelta ja pahoinvoivalta.

Kandi X tarkentaa, että lapset olivat kyllä kouluikäisiä, joten eivät huutaneet ja rimpuilleet. Pöytään jää silti vakavoitunut tunnelma ja selvästi aistittava lievä paniikki loppuruokailun ajaksi. Kukaan ei sanonut, että potilas voi olla myös LAPSI!

Luterilaiselämää (?)

Luin hiljattain tämän uskontoa ja kulttuuria koskevan kolumnin, jossa oli muutamia tosi hyviä pointteja. Olen itse saanut huomata viimeisten parin kuukauden aikana, että vaikka suomalaiset  yleisesti ovatkin toista mieltä, niin Suomi on itseasiassa uskonnollinen maa. Luterilaisuus tuntuu tosiaan olevan vesijohtovedessä. Juu, kyllä minäkin olen ihan viattomasti monesti selittänyt ulkomaalaisille, että Suomi on tosi maallistunut, melkein kaikki kuuluvat kirkkoon, mutta ei siellä kukaan käy jne. Nyt olen saanut huomata, että menin vain virran mukana. Ja jos erehtyy pysähtymään ja sanomaan "Hei, hetkinen..!", niin se virta tulee päälle, puskee yli ja jyrää alleen.

Minun lähiaikojen uskontopohdintani johtuvat tietenkin jo aiemmin selitetystä päätöksestämme mennä naimisiin maistraatissa. Sittemminhän onkin käynyt ilmi, että tämä on murhan jälkeen suunnilleen pahinta mitä suomalainen voi tehdä. Ei sillä ole väliä, montako vuotta sitten kävi viimeksi kirkossa tai mitä henkilökohtaisesti uskoo, kunhan vihkijänä toimii pappi. Olen ihan oikeasti maistraattikokemuksia googlatessani löytänyt tarinoita, joissa sukulaiset kieltäytyvät tulemasta häihin, koska paria ei vihitä kirkossa. Siis Suomessa! Tai mitä kertoo yleisestä asenteesta morsiuspukuliikkeen myyjän eräälle morsiamelle esittämä kysymys: "Niin, tuleeko teille siis ihan oikeat kirkkohäät?". Jep, olitpa miten pakana tahansa, et Suomessa mene oikeasti naimisiin, jos et tee sitä kirkossa. Se kun nyt vain on niin, että asiaan kuuluu seistä siellä alttarilla kuuliaisesti hymyillen, kun pappi puhuu Jumalasta. Vihkiraamattuakaan tuskin kovin moni on jälkeenpäin avannut, mutta hei, sehän kuuluu perinteeseen.

Näitä asioita minut sai nyt taas uudelleen pohtimaan eräs tapaus pari viikkoa sitten. Olin veljeni perheen luona yökylässä 8-vuotissynttäreiden takia. Kahdeksanvuotiaan lahjakasasta paljastui mm. Peppi Pitkätossu -kirja, jota toki piti sitten samana iltana lukea synttärisankarille ja hänen pikkusiskolleen iltasaduksi. Mainittakoon, että kyseinen perhe ei kuulu kirkkoon, lapsia ei ole kastettu, eikä kotona varmastikaan uskonasioita opetettu. Lapset ovat käyneet/käyvät kunnallista päiväkotia ja koulua. Heti Peppi Pitkätossun alussa kerrotaan, että Pepin äiti on enkeli. Tässä kohtaa kahdeksanvuotias keskeytti minut seuraavasti:
"Niin! Kun se menee silleen, että kun kuolee, niin henki menee niinku taivaaseen! Ja siellä alkaa sitten uusi elämä!".

Menin täysin hämilleni, koska en tiennyt mitä sanoa. Tyydyin epämääräiseen myöntämiseen ja jatkoin lukemista. Mutta mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? "Olet oikeassa", vaikka tiedät ettei se ole perheen näkökanta asiaan? "Jotkut ihmiset uskovat niin", mikä olisi suunnilleen sama kuin sanoisi noin lapselle joulupukista? Onneksi tyttö sentään piti itsestäänselvänä tuota taivasta sen sijaan että olisi ottanut mukaan myös helvetin jne, siitä saamme kai sentään kiittää luterilaisuutta.

Loppuun vielä pieni ajatusleikki. Et ehkä näe ylläolevaa tilannetta millään lailla ongelmallisena, mutta tässä vähän mietittävää: Mitä jos kyseinen perhe olisikin esimerkiksi muuttanut ulkomaille, sanotaan nyt vaikka johonkin muslimimaahan, ja laittanut lapset siellä kunnalliseen (ei uskonnolliseen) päivähoitoon. Mitä jos  perheen kahdeksanvuotias olisi silmät kirkkaina ja innostuneena yhtäkkiä lainannut Koraania?  Tai kyse olisi vaikka katolisesta maasta ja tyttö olisi lisännyt selitykseensä helvetin ja sinne joutuvat syntiset? Olisiko tilanne mielestäsi toinen, ja jos niin miksi?

Elämää kandin kanssa, osa X

Kun asuu samassa taloudessa lääketieteen (melkein-)ammattilaisen kanssa, löytyy postilaatikosta joka perjantai Lääkärilehti ja usein myös Mediuutiset tai Nuori Lääkäri. Lehdissä on aina maallikollekin (ainakin tälläiselle tiedesuuntautuneelle pohdiskelijalle) mielenkiintoisia artikkeleita ja pikku-uutisia. Olen mm. oppinut, että lääkäriopiskelijat ovat tutkimuksen mukaan aika pelottavan porvarillista ja oikeistolaista porukkaa (ja hei, minä sentään opiskelen kauppakorkeakoulussa), että vauvan imettäminen rokotushetkellä vähentää rokotuksen kipua. ja että tutkimus narkolepsian ja sikainfluenssarokotteen yhteyksistä oli vähintäänkin kyseenalainen, koska monet tutkimuksessa mainitut lääkärit eivät olleet omasta mielestään osallistuneet tutkimuksen julkaisuun millään lailla. Valitettavasti joka lehdestä löytyy myös erikoisempi potilastapaus tai pohdintaa mahdollisista hoitovirheistä. Nämä tulevat jotenkin aina puun takaa, sitä lukee ensin mielenkiintoisia pikku-uutisia ja sivua käännettyään löytää jutun, joka tuntuu olevan aina jompaa kumpaa seuraavista tyypeistä:

1. Potilas (joka on aina jonkun perheenjäsenesi ikäinen) on ollut muutaman päivän kipeä ja hakeutuu lääkäriin. Yhtäkkiä potilaan tila huononee. Lääkärit tekevät kaikkensa, mutta potilas kuolee, koska ei mennyt aiemmin hoitoon/koska asialle nyt ei vaan voinut mitään/koska jotain tärkeää ei tajuttu heti.

2. Odottava äiti, vauva tai pieni lapsi joutuu sairaalaan. Tässä on oikeastaan ihan sama, miksi tai miten, mutta lopputuloksena on aina joko lapsen kuolema tai vakava aivovaurio. Kaiken lisäksi toisinaan syynä on hoitohenkilökunnan inhimillinen virhe.

Tällaisten tapausten takia Tapani on alkanut kieltää minulta kyseisten lehtien lukemisen. On ilmeisesti kyllästynyt jokaviikonloppuiseen episodiin, jossa minä ojennan lehteä kalpeana: "Luitko sä tän?!". Tiedän itsekin, että mun ei pitäisi niitä lukea, mutta se edellisen potilastapauksen kauheus aina unohtuu, ja tartun taas lehteen. Ymmärrän myös, että eihän ne tapaukset lehteen pääsisikään, jos olisivat tavallisia, mutta silti....

Tiedonjanoiselle muuten tarjoaa runsaasti luettavaa nykyään myös meidän kotikirjahylly, joka pullistelee monisatasivuisia tiiliskiviä eri lääketieteen aloilta. Sieltä on hyvä käydä lueskelemassa kaikki kaikista ikinä itsellä diagnosoiduista sairauksista ja tarkistaa lääkitys Pharmaca Fennicasta. Yhden opuksen Tapani on kuitenkin julistanut ehdottomasti pannaan, kunnes meidän tulevat mahdolliset lapset ovat turvallisesti aikuisia: Lasten infektiosairaudet on välillä aika painajaismaista materiaalia kaikkine superharvinaisine, salakavalasti alkavine ja vaikeasti diagnosoitavine infektioineen. Sama kohtalo odottanee myös Psykiatriaa, mä kun olen ehtinyt jo löytää itselleni sieltä yhden fobian ja jopa mahdollisen persoonallisuushäiriön ;)