Koska sekä mulla että Tapanilla oli synttärit parin viikon sisään, ja koska en ollut nähnyt oululaisia kavereitani (lue: Tapanin kavereita) puoleen vuoteen, oltiin jo jokin aika sitten päätetty pitää synttäribileet Oulussa vielä tammikuun puolella. Kutsuttiin siis oululaiset kaverit kylään viime lauantaiksi, ja mä aloin suunnitella jotain leivottavaa juhliin. Vaikken mikään leipojamestari olekaan, niin tykkään toisinaan leipoa, ja Saksassa siihen ei juuri ollut mahdollisuutta, kun vanha kaasu-uunini näytti aika epäilyttävältä. Eikä sitä nyt itselleen ja yksikseen ole niin kiva muutenkaan leipoa. Löysinkin sitten netistä sitruuna-salmiakkikuppikakkujen reseptin, lisäksi Tapani vaati turkinpippurimarenkeja (turkinpippurirouhepussissa olevan ohjeen mukaan), koska Tapanin veljen vaimo tekee niitä usein (kiitti vaan, Jonna!).
Tapani palasi perjantai-iltana viikon kestäneestä kirurgian harjoittelusta Rovaniemeltä, ja siinä seuraavan päivän bilevalmisteluja pohdittaessa (kaupassa käyntiä, leipomista...) muistikin yhtäkkiä lupautuneensa lauantaiksi antamaan sikainfluenssarokotuksia toiselle puolelle kaupunkia. Jaaha, kiitos vaan. Huokaisin syvään ja valmistauduin henkisesti raahaamaan yksin tavarat kaupasta seuraavana päivänä.
Aamulla lämpömittarin lukema oli jossain -20 pahemmalla puolella, joten hylkäsin ajatuksen Raksilan marketeille kävelemisestä (matkaa ehkä kilometri) ja otin sen sijaan citybussin keskustaan. Lähtiessä sää ei tuntunut lainkaan niin kylmältä, mutta Oulun keskusta on rakennettu ruutukaavan, mikä tarkoittaa, että tuuli pääsee kulkemaan esteettä pitkiä matkoja. Vedet silmissä tallustin Anttilan alakerran K-markettiin pohjoisia sääolosuhteita kiroten.
Puoli tuntia myöhemmin pullahdin Anttilan ulko-ovesta reppu ja kaksi kassia täynnä leipomistarvikkeita ja muuta ruokaa. Alkoholijuomien hankkimisen jätin suosiolla Tapanin tehtäväksi. Kämpällä aloitin sitten tarjottavien valmistuksen marengeista. Kieli keskellä suuta erottelin keltuaiset valkuaisista, puhdistin ja kuivasin kaikki valmistukseen tarvittavat astiat huolellisesti, ja sainkin aikaan oikein täydellisen näköisen, kiiltävän ja kovan valkuaisvaahdon, joka oikeaoppisesti ei hievahtanutkaan, kun käänsin kulhon ylösalaisin. Sitten siihen piti lisätä tomusokeria, jonka seurauksena vaahto jälleen pehmeni, ja olin hyvää vauhtia vatkaamassa sitä takaisin kovaksi, kun sähkövatkain teki tenän. Hienoa. Tuijotin pienessä paniikissa kulhossa olevaa valkuais-tomusokerisotkua ja yritin vimmaisesti saada sitä vatkattua käsin kovemmaksi. Onnistui jossain määrin, ainakin sen verran että sain nosteltua siitä edes jollain lailla muodossaan pysyviä möykkyjä pellille. Itseasiassa yritin ensin pursottaa sitä, mutta lusikoituani mössön pursotinpussiin, sain huomata suuttimen tukkeutuvan turkinpippurirouheesta. Kun vihdoin sain marengit uuniin, oli koko keittiö valkuais-sokerivaahdossa. Lopulta jätin marengit vielä vähän liian kauaksi aikaa uuniin, ja osasta tuli liian tummia. Päätin pyhästi, että seuraavan kerran kun Tapani haluaa marenkeja, saa kyllä tehdä ne itse!
Tässä vaiheessa minulla oli vihdoin aikaa tutkia sähkövatkainta taas tarkemmin, ja kyllä se tosiaan oli rikki. Vilkuilin kuppikakkujen ohjetta kauhulla, erityisesti kohtaa jossa piti vatkata huoneenlämpöinen voi sokerin kanssa kuohkeaksi. Kyllähän sitä käsin munan ja sokerin, tai vaikka kermavaahdon vatkaa, mutta huoneenlämpöinen voi voi olla vähän haasteellisempaa. Myös kuorrutteen kermavaahto-tuorejuustoseoksen onnistuminen epäilytti. Tekstasin asiasta Tapanille, joka lupasi tuoda kaupasta paluumatkallaan uuden vatkaimen. Huokaisin helpotuksesta, ja tein Tapanin tuloon asti muita bilevalmisteluja.
Tapani saapui viiden jälkeen ja ojensi minulle ensimmäisenä sähkövatkainpaketin. Bileiden alkuun oli enää vajaa kaksi tuntia, mutta ehtisin hyvin vielä leipoa kuppikakut. Avasin paketin, nostin moottoriosan paketista ja...siinäpä se sitten olikin. Mitään muuta paketissa ei nimittäin ollut! Tutkimme paketin, käyttöohjeen ja kaikki kauppakassit kymmeneen kertaan, mutta totuus vain oli, että pakkauksesta puuttuivat vatkainosat! Tässä vaiheessa perfektionisti-Sirjelle alkoi tulla pieni paniikki. Lauantai-ilta, kello pian kuusi, ulkona -25 pakkasta (ei oikein houkuta lähteä vaihtamaan vatkainta kävellen), vieraat tulevat tunnin päästä. Tapani soitti kaikille lähellä asuville kavereilleen, jotta voisi lainata vatkainta, valitettavasti vain kukaan ei sattunut olemaan kotona.
Olin ehtinyt jo aloittaa taikinan teon, ja Tapani kokeili voin vatkaamista käsin. Eihän siitä oikein mitään tullut. Miesparka ehdotti jo, että laittaisimme taikinan jääkaappiin, kävisimme seuraavana päivänä vaihtamassa vatkaimen ja tekisimme kuppikakut sitten loppuun. "Kaksinkertainen annos, 24 kuppikakkua, kuka ne oikein syö?", minä parkaisin ja olin käsinjatkamisen kannalla. Onneksi juuri silloin soitti Tapanin kaveri Jukka, jolla ei tosin ollut sähkövatkainta, mutta kylläkin auto käytössä. Tapani ja Jukka lähtivät vaihtamaan vatkainta klo.17.45, minä jäin tekemään muita viimeisiä bilevalmisteluja.
Ja loppu hyvin, kaikki hyvin: vähän kuuden jälkeen Tapani palasi Jukan kanssa mukanaan sähkövatkain ja vatkainosat! Saatiin leivottua kuppikakut ja valmistettua kuorrute (vaikkakin kakut piti pikajäähdyttää pakastimessa, neljännestä kerroksesta on vähän vaikea juoksuttaa leivonnaisia hankeen jäähtymään). Ja kyllä muuten olivatkin hyviä! Myös marengit kelpasivat vieraille hyvin, ja ne vähän palaneemmat Tapani ja Jukka popsivat hyvillä mielin ennen muiden saapumista.
Alkuperäisenä suunnitelmana oli mennä vielä jatkoille baariin. Ei me kuitenkaan lopulta mihinkään baariin päästy, koska kylmä sää ei houkutellut siirtymään, ja koska pelattiin loppuilta xboxilla Rockbandia. Koska kuppikakkuja oli kaksinkertainen annos, ja vieraita vain kymmenkunta, saimmekin sitten vielä sunnuntaina kuppikakkuja niin aamupalaksi, lounaaksi kuin iltapalaksikin. Mutta kyllä ne tosiaan oli hyviä! Suosittelen reseptiä lämpimästi, ainakin jos omistat toimivan sähkövatkaimen!
perjantai 29. tammikuuta 2010
tiistai 26. tammikuuta 2010
Miltä tuntuu, kun unelmat toteutuvat?
Kaikki kävi niin äkkiä. Vasta vähän aikaa sitten istuin päivät Rengasfirman pääkonttorissa Hannoverissa ja stressasin tulevaa: keskeneräistä gradua, työnhakua... Kun perhe ja ystävät kyselivät, mitä aion tehdä Hannoverin-harjoitteluni loputtua, oli vastauksena olkien kohautus ja ”Gradu valmiiksi. Sitten...kai pitäisi löytää töitä.”. Työnhakuruljanssi ei houkutellut, joten olin lykännyt väistämätöntä eteenpäin ja puoliksi päättänyt keskittyä ensin graduun muutaman kuukauden ajan. Sen aikana ja jälkeen etsisin töitä Oulusta, koska rakkaani on siellä opiskelujen takia kiinni vielä pari vuotta. Niinpä lähetin joulukuussa vain pari työhakemusta. Toisen kanssa epäröin pitkään, koska se ei aivan vaikuttanut minulle omimmalta, mutta viime tingassa väsäsin kuitenkin kasaan hakemuksen ja pyydetyn ennakkotehtävän. Tammikuun alussa olin jo menettänyt hakemusten suhteen toivoni, ja pian sainkin sähköpostiini sen perinteisen ”Meillä oli paljon hyviä hakijoita, tällä kertaa emme valinneet sinua...” jne.
Muutamaa päivää myöhermmin istuin töissä opettamassa tehtäviäni seuraajalleni, kun puhelimeni soi. Nimenomaan Suomen puhelimeni, se jossa oli suomalainen sim-kortti. ”No kuka mulle nyt muka soittaa?”, totesin ääneen, ja muistin että akku on aika lopussa. Olin aamulla kyllä huomannut sen, mutta päättänyt olla lataamatta, koska ”Ei mulle kukaan Suomesta soita, varsinkin kun en sitä yhtä paikkaakaan saanut!”. Kuinkas kävikään? ”Mä tosiaan lähetin sulle jo sen sähköpostiviestin, mutta päätin sitten kuitenkin, että haluaisin kuulla susta vähän ehemmän.” Seurasi 45 minuutin ex tempore-puhelinhaastattelu (ja akkukin kesti kuin ihmeen kaupalla). Keskustelusta jäi hyvä tunne, mutta epäilin, että minua ei valittaisi, koska en ehtisi Suomeen ennenkuin paikan pitäisi olla jo täytetty ja firma haluaisi varmasti kuitenkin tavata ensin kasvokkain. ”Mutta jos olet tosi hyvä, ne ehkä haluaa odottaa sinua?”, sanoi äiti. ”Enpä usko”, vastasin. ”Niillä kuuluu olevan tosi kiire valita se seuraaja, ei niillä ole aikaa odottaa mua!”
Pian sain kuitenkin toisen sähköpostiviestin: myös haastattelijani esimies haluaisi jutella kanssani. Sovimme uuden puhelinhaastattelun seuraavalle viikolle. Aloitusaikakysymyksiin vastasin, että ilmoituksessa ollut 18.1. ei aivan onnistuisi, koska palaisin Suomeen myöhään 17.1., ja Helsingin ja Oulun välillä on kuitenkin kuuden tunnin junamatka. Pian haastattelun jälkeen minulta jo kysyttiinkin, pääsisinkö mitenkään käymään Oulussa jo 18.1 iltapäivällä. Niinpä palasin sunnuntai-iltana Suomeen reittiä Hampuri-Düsseldorf-Helsinki (Air Berlin päätti muuttaa suoran lentoni kulkemaan Düsseldorfin kautta, mutta lippu maksoikin vain 29e), hyppäsin heti aamulla Helsingissä pendolinoon, ja Oulussa bussiin ollakseni teknologiakylässä ennen neljää. Haastattelu meni ilmeisesti hyvin, koska odotin paluubussia bussipysäkillä (Oulussa bussit eivät kulje viiden tai edes viidentoista minuutin välein...), kun minulle soitettiin, että paikka on minun ja aloitus seuraavana aamuna klo.7.30!
Miltä siis tuntuu, kun on vuosia haaveillut löytävänsä mielekästä työtä Oulusta, ja sitten se toteutuu? Ei vielä oikein miltään. Riemua lieventävät seikat, kuten työn lyhytkestoisuus (3pv viikossa puolen vuoden ajan), Helsinki-Oulu –välin pendelöinnin jatkuminen (pitää käydä graduseminaarissa Helsingissä) ja se, etten ole päässyt vielä edes tajuamaan voivani olla Tapanin seurassa enemmän, koska hän sattui olemaan ensimmäisen viikon kirurgian harjoittelussa Rovaniemellä, joten elelin Oulussa yksin ensimmäiset päivät. Mitään varsinaista virallista yhteenmuuttoa ei vielä myöskään tapahdu, koska minulla on vielä asunto Helsingissä, ja koska työtilanteeni heinäkuun jälkeen on tietenkin vielä täysin auki. Tuskin voin olettaa löytäväni seuraavaa paikkaa Oulusta yhtä helposti.
Riemuitsemiseen ei myöskään yksinkertaisesti ole ollut aikaa. Tiistaina työt alkoivat 7.30 ja kestivät viiteen saakka, ja keskiviikkona koko päivä meni jo edustamassa firmaa Oulun yliopiston Pesti-messuilla. Messuilta kiirehdin jälleen suoraan junaan, koska torstaiaamuna piti olla Helsingissä, josta palasin taas heti torstai-iltana Ouluun ehtiäkseni perjantaiksi töihin. Enkä loppujen lopuksi ole ehtinyt tajuta koko asiaa vielä: joka kerta ajatellessani Helsinkiin lähtöä huomaan kutsuvani kaupunkia mielessäni Ouluksi, koska tokihan jos lähden jonnekin vain muutamaksi päiväksi junalla, sen paikan on oltava Oulu! Ajatus, että Oulu olisi se paikka jossa asun ja Helsinki se jossa käyn junalla, on aivoilleni toistaiseksi vielä täysin vieras!
Muutamaa päivää myöhermmin istuin töissä opettamassa tehtäviäni seuraajalleni, kun puhelimeni soi. Nimenomaan Suomen puhelimeni, se jossa oli suomalainen sim-kortti. ”No kuka mulle nyt muka soittaa?”, totesin ääneen, ja muistin että akku on aika lopussa. Olin aamulla kyllä huomannut sen, mutta päättänyt olla lataamatta, koska ”Ei mulle kukaan Suomesta soita, varsinkin kun en sitä yhtä paikkaakaan saanut!”. Kuinkas kävikään? ”Mä tosiaan lähetin sulle jo sen sähköpostiviestin, mutta päätin sitten kuitenkin, että haluaisin kuulla susta vähän ehemmän.” Seurasi 45 minuutin ex tempore-puhelinhaastattelu (ja akkukin kesti kuin ihmeen kaupalla). Keskustelusta jäi hyvä tunne, mutta epäilin, että minua ei valittaisi, koska en ehtisi Suomeen ennenkuin paikan pitäisi olla jo täytetty ja firma haluaisi varmasti kuitenkin tavata ensin kasvokkain. ”Mutta jos olet tosi hyvä, ne ehkä haluaa odottaa sinua?”, sanoi äiti. ”Enpä usko”, vastasin. ”Niillä kuuluu olevan tosi kiire valita se seuraaja, ei niillä ole aikaa odottaa mua!”
Pian sain kuitenkin toisen sähköpostiviestin: myös haastattelijani esimies haluaisi jutella kanssani. Sovimme uuden puhelinhaastattelun seuraavalle viikolle. Aloitusaikakysymyksiin vastasin, että ilmoituksessa ollut 18.1. ei aivan onnistuisi, koska palaisin Suomeen myöhään 17.1., ja Helsingin ja Oulun välillä on kuitenkin kuuden tunnin junamatka. Pian haastattelun jälkeen minulta jo kysyttiinkin, pääsisinkö mitenkään käymään Oulussa jo 18.1 iltapäivällä. Niinpä palasin sunnuntai-iltana Suomeen reittiä Hampuri-Düsseldorf-Helsinki (Air Berlin päätti muuttaa suoran lentoni kulkemaan Düsseldorfin kautta, mutta lippu maksoikin vain 29e), hyppäsin heti aamulla Helsingissä pendolinoon, ja Oulussa bussiin ollakseni teknologiakylässä ennen neljää. Haastattelu meni ilmeisesti hyvin, koska odotin paluubussia bussipysäkillä (Oulussa bussit eivät kulje viiden tai edes viidentoista minuutin välein...), kun minulle soitettiin, että paikka on minun ja aloitus seuraavana aamuna klo.7.30!
Miltä siis tuntuu, kun on vuosia haaveillut löytävänsä mielekästä työtä Oulusta, ja sitten se toteutuu? Ei vielä oikein miltään. Riemua lieventävät seikat, kuten työn lyhytkestoisuus (3pv viikossa puolen vuoden ajan), Helsinki-Oulu –välin pendelöinnin jatkuminen (pitää käydä graduseminaarissa Helsingissä) ja se, etten ole päässyt vielä edes tajuamaan voivani olla Tapanin seurassa enemmän, koska hän sattui olemaan ensimmäisen viikon kirurgian harjoittelussa Rovaniemellä, joten elelin Oulussa yksin ensimmäiset päivät. Mitään varsinaista virallista yhteenmuuttoa ei vielä myöskään tapahdu, koska minulla on vielä asunto Helsingissä, ja koska työtilanteeni heinäkuun jälkeen on tietenkin vielä täysin auki. Tuskin voin olettaa löytäväni seuraavaa paikkaa Oulusta yhtä helposti.
Riemuitsemiseen ei myöskään yksinkertaisesti ole ollut aikaa. Tiistaina työt alkoivat 7.30 ja kestivät viiteen saakka, ja keskiviikkona koko päivä meni jo edustamassa firmaa Oulun yliopiston Pesti-messuilla. Messuilta kiirehdin jälleen suoraan junaan, koska torstaiaamuna piti olla Helsingissä, josta palasin taas heti torstai-iltana Ouluun ehtiäkseni perjantaiksi töihin. Enkä loppujen lopuksi ole ehtinyt tajuta koko asiaa vielä: joka kerta ajatellessani Helsinkiin lähtöä huomaan kutsuvani kaupunkia mielessäni Ouluksi, koska tokihan jos lähden jonnekin vain muutamaksi päiväksi junalla, sen paikan on oltava Oulu! Ajatus, että Oulu olisi se paikka jossa asun ja Helsinki se jossa käyn junalla, on aivoilleni toistaiseksi vielä täysin vieras!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
