Miltä tuntuu, kun unelmat toteutuvat?

Kaikki kävi niin äkkiä. Vasta vähän aikaa sitten istuin päivät Rengasfirman pääkonttorissa Hannoverissa ja stressasin tulevaa: keskeneräistä gradua, työnhakua... Kun perhe ja ystävät kyselivät, mitä aion tehdä Hannoverin-harjoitteluni loputtua, oli vastauksena olkien kohautus ja ”Gradu valmiiksi. Sitten...kai pitäisi löytää töitä.”. Työnhakuruljanssi ei houkutellut, joten olin lykännyt väistämätöntä eteenpäin ja puoliksi päättänyt keskittyä ensin graduun muutaman kuukauden ajan. Sen aikana ja jälkeen etsisin töitä Oulusta, koska rakkaani on siellä opiskelujen takia kiinni vielä pari vuotta. Niinpä lähetin joulukuussa vain pari työhakemusta. Toisen kanssa epäröin pitkään, koska se ei aivan vaikuttanut minulle omimmalta, mutta viime tingassa väsäsin kuitenkin kasaan hakemuksen ja pyydetyn ennakkotehtävän. Tammikuun alussa olin jo menettänyt hakemusten suhteen toivoni, ja pian sainkin sähköpostiini sen perinteisen ”Meillä oli paljon hyviä hakijoita, tällä kertaa emme valinneet sinua...” jne.

Muutamaa päivää myöhermmin istuin töissä opettamassa tehtäviäni seuraajalleni, kun puhelimeni soi. Nimenomaan Suomen puhelimeni, se jossa oli suomalainen sim-kortti. ”No kuka mulle nyt muka soittaa?”, totesin ääneen, ja muistin että akku on aika lopussa. Olin aamulla kyllä huomannut sen, mutta päättänyt olla lataamatta, koska ”Ei mulle kukaan Suomesta soita, varsinkin kun en sitä yhtä paikkaakaan saanut!”. Kuinkas kävikään? ”Mä tosiaan lähetin sulle jo sen sähköpostiviestin, mutta päätin sitten kuitenkin, että haluaisin kuulla susta vähän ehemmän.” Seurasi 45 minuutin ex tempore-puhelinhaastattelu (ja akkukin kesti kuin ihmeen kaupalla). Keskustelusta jäi hyvä tunne, mutta epäilin, että minua ei valittaisi, koska en ehtisi Suomeen ennenkuin paikan pitäisi olla jo täytetty ja firma haluaisi varmasti kuitenkin tavata ensin kasvokkain. ”Mutta jos olet tosi hyvä, ne ehkä haluaa odottaa sinua?”, sanoi äiti. ”Enpä usko”, vastasin. ”Niillä kuuluu olevan tosi kiire valita se seuraaja, ei niillä ole aikaa odottaa mua!”

Pian sain kuitenkin toisen sähköpostiviestin: myös haastattelijani esimies haluaisi jutella kanssani. Sovimme uuden puhelinhaastattelun seuraavalle viikolle. Aloitusaikakysymyksiin vastasin, että ilmoituksessa ollut 18.1. ei aivan onnistuisi, koska palaisin Suomeen myöhään 17.1., ja Helsingin ja Oulun välillä on kuitenkin kuuden tunnin junamatka. Pian haastattelun jälkeen minulta jo kysyttiinkin, pääsisinkö mitenkään käymään Oulussa jo 18.1 iltapäivällä. Niinpä palasin sunnuntai-iltana Suomeen reittiä Hampuri-Düsseldorf-Helsinki (Air Berlin päätti muuttaa suoran lentoni kulkemaan Düsseldorfin kautta, mutta lippu maksoikin vain 29e), hyppäsin heti aamulla Helsingissä pendolinoon, ja Oulussa bussiin ollakseni teknologiakylässä ennen neljää. Haastattelu meni ilmeisesti hyvin, koska odotin paluubussia bussipysäkillä (Oulussa bussit eivät kulje viiden tai edes viidentoista minuutin välein...), kun minulle soitettiin, että paikka on minun ja aloitus seuraavana aamuna klo.7.30!

Miltä siis tuntuu, kun on vuosia haaveillut löytävänsä mielekästä työtä Oulusta, ja sitten se toteutuu? Ei vielä oikein miltään. Riemua lieventävät seikat, kuten työn lyhytkestoisuus (3pv viikossa puolen vuoden ajan), Helsinki-Oulu –välin pendelöinnin jatkuminen (pitää käydä graduseminaarissa Helsingissä) ja se, etten ole päässyt vielä edes tajuamaan voivani olla Tapanin seurassa enemmän, koska hän sattui olemaan ensimmäisen viikon kirurgian harjoittelussa Rovaniemellä, joten elelin Oulussa yksin ensimmäiset päivät. Mitään varsinaista virallista yhteenmuuttoa ei vielä myöskään tapahdu, koska minulla on vielä asunto Helsingissä, ja koska työtilanteeni heinäkuun jälkeen on tietenkin vielä täysin auki. Tuskin voin olettaa löytäväni seuraavaa paikkaa Oulusta yhtä helposti.

Riemuitsemiseen ei myöskään yksinkertaisesti ole ollut aikaa. Tiistaina työt alkoivat 7.30 ja kestivät viiteen saakka, ja keskiviikkona koko päivä meni jo edustamassa firmaa Oulun yliopiston Pesti-messuilla. Messuilta kiirehdin jälleen suoraan junaan, koska torstaiaamuna piti olla Helsingissä, josta palasin taas heti torstai-iltana Ouluun ehtiäkseni perjantaiksi töihin. Enkä loppujen lopuksi ole ehtinyt tajuta koko asiaa vielä: joka kerta ajatellessani Helsinkiin lähtöä huomaan kutsuvani kaupunkia mielessäni Ouluksi, koska tokihan jos lähden jonnekin vain muutamaksi päiväksi junalla, sen paikan on oltava Oulu! Ajatus, että Oulu olisi se paikka jossa asun ja Helsinki se jossa käyn junalla, on aivoilleni toistaiseksi vielä täysin vieras!