Lääket. kandin suurin pelko

(Juu, voi olla vähän kandiaiheisia nämä kirjoitukset, mutta yrittäkää ymmärtää - asun yhden kanssa yksiössä ja syön usein lounasta useamman seurassa nyt kun tavakseni on tullut kirjoittaa gradua lääketieteellisen tiedekunnan kirjastossa!)

Mikä on lääketieteen kandin suurin pelko, ainakin jos ei lasketa mukaan ensimmäistä itsenäistä työvuoroa? Vastaus selvisi tänään lounaalla...

Paikka: Lääketieteellisen tiedekunnan ruokala lounasaikaan
Henkilöt: Joukko n.23-26-vuotiaita miespuolisia kandeja, sekä yhden melkein-ekonomi-kihlattu (joukon ainoa nainen)

Kandit keskustelevat syödessään vilkkaasti. Suosituin keskustelunaihe on seuraavan päivän opetus, jossa on tarkoitus tutkia ja diagnosoida KNK-potilas itsenäisesti. Suurin osa aikoo ruokailun jälkeen mennä harjoittelemaan tutkimista opiskelijakavereillaan. Puhutaan siitä, kuka yökkää helposti kun peili työnnetään kurkkuun, ja mitä siellä on nähty jne.

Joukkoon liittyy muutama kandi, jotka tulevat juuri oman ryhmänsä vastaavanlaisesta opetuksesta. Keskustelu siirtyy luonnollisesti heidän kokemuksiinsa ja diagnooseihinsa, milllaista oli ja näkyikö mitään. Sitten:

Kandi X: ...Joo, siellä tilassa oli aika ahdasta, kun osalla oli saattaja mukana. Siis osa potilaista oli lapsia.

Pöytään laskeutuu säikähtänyt hiljaisuus, nuorten miesten kasvot valahtavat valkeiksi. "Lapsia?!"

Hetkessä koko pöytäseurue on suorastaan paniikin vallassa. "Ei kukaan oo sanonu, että siellä voi olla lapsia!" "Ne huutaa ja kiljuu ja itkee!" "Miten niiltä voi nähdä mitään? Niitähän pitää pitää kiinni!" Kylmä hiki alkaa jo selkeästi helmeillä usealla otsalla. Jopa kotikandini, joka rakastaa sukulaislasten seuraa, näyttää epämääräisen huolestuneelta ja pahoinvoivalta.

Kandi X tarkentaa, että lapset olivat kyllä kouluikäisiä, joten eivät huutaneet ja rimpuilleet. Pöytään jää silti vakavoitunut tunnelma ja selvästi aistittava lievä paniikki loppuruokailun ajaksi. Kukaan ei sanonut, että potilas voi olla myös LAPSI!